Autio rakennus, elävä muisti – kenelle rakennettu ympäristö kuuluu?

Jokaisella rakennuksella on kaksi olemusta: materiaalinen ja henkinen. Materiaalinen on kivi, laasti ja ikkunalasi; sitä, mikä seisoo paikallaan, rapistuu, kestää säätä ja vuosikymmeniä. Henkinen olemus taas on hajallaan; se asuu niissä, jotka ovat kulkeneet rakennuksen läpi, oppineet sen käytävillä, muistavat sen tuoksun tai kylmyyden talvisin.

Rakennuksen henkinen olemus ei ole missään yhdessä paikassa. Se on juurtunut kymmeniin, ehkä satoihin ihmisiin, jotka eivät edes tunne toisiaan, mutta jotka kaikki kantavat samaa rakennusta tavalla tai toisella mukanaan.

Kun Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon tämänvuotinen valitsija, dosentti Timo Miettinen pohti palkintotilaisuuden paneelikeskustelussa, mitä rakennus kertoo yhteiskunnasta, hän totesi, ettei historiallinen kiinnostus synny teksteistä tai dokumenteista vaan fyysisestä ympäristöstä ja kokemuksesta. Arkkitehtuuri säilyttää yhteiskunnasta jälkiä, joita mikään muu dokumentti ei tallenna. Miettinen lainasi 1800-luvulla elänyttä brittiajattelijaa ja taidevaikuttajaa John Ruskinia: “Emme voi muistaa ilman arkkitehtuuria”, ja totesi, että rakennukset auttavat meitä tunnistamaan, mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa. Ne rakentavat historiallista jatkumoa.

"Emme voi muistaa ilman arkkitehtuuria."

Nämä samat kysymykset nousevat esiin myös erään arkisemman, Finlandia-finalisteja vähemmän hohdokkaan rakennuksen kohdalla. Rakennus on vanha kansakoulu Helsingin Puistolassa, jossa asukkaat yrittävät parhaillaan pelastaa vuosikymmenen tyhjillään olleen rakennuksen.

Yliarkkitehti Jalmari Peltosen suunnittelema Puistolan kansakoulu, vuonna 1930 valmistunut 1 800 -neliöinen kivirakennus, lakkasi toimimasta kouluna vuonna 2015. Siitä lähtien se on seisonut suurimmaksi osaksi tyhjänä, vaikka Museovirasto on todennut sen kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi. Tänä aikana rakennuksen materiaalinen olemus on ollut hiljaa odottamassa uutta käyttöä, ikkunat vanerilla peitettynä. Mutta se toinen, se hajallaan oleva olemus, ei ole hävinnyt minnekään. Päinvastoin, se on herännyt ja vahvistunut ihmisten mielessä.

Vuonna 2024 paikalliset asukkaat perustivat Puistolan kansakoulun ystävät -yhdistyksen ajamaan rakennuksen suojelua ja uudelleenkäyttöä. Yhdistys on järjestänyt muun muassa viime elokuussa tempauksen, jossa ihmisketju kiertyi koulurakennuksen ympärille sekä parhaillaan käynnissä olevan joukkorahoituskampanjan, jolla pyritään keräämään varoja rakennuksen ostamiseen Helsingin kaupungilta ja sen saattamiseen käyttökuntoon. Kaupunki on antanut yhdistykselle etuoikeuden neuvotella kaupasta ennen julkista huutokauppaa.

On jotain kaunista siinä, että tämän rakennuksen puolesta ei ensisijaisesti puhu yksikään arkkitehti, insinööri tai virkamies, vaan he, jotka ovat joskus istuneet sen luokkahuoneissa tai kulkevat sen ohi joka päivä matkalla jonnekkin muualle. Suojelu ei tässä tapauksessa synny ylhäältä annettuna arvona vaan alhaalta nousevana kiintymyksenä.

Hankkeen tueksi on syntynyt myös opinnäytetyö. Aalto-yliopistosta arkkitehdiksi elokuussa 2026 valmistuneen Olli Erlundin diplomityö "Autiokoulusta kyläkeskus" tutkii, miksi juuri tämä rakennus autioitui ja miten se olisi mahdollista ottaa uudelleen käyttöön, resurssiviisaasti. Erlundin mukaan syynä ei ollut niinkään rakennuksen huono kunto vaan suurempia koulukeskuksia suosinut päätöksenteko sekä 2000-luvun peruskorjauksessa toteutetun koneellisen ilmanvaihdon tuomat ongelmat. Rakennus ei siis pettänyt, ennemminkin sitä ei päästetty toimimaan itselleen ominaisella tavalla.

"Rakentamisessa määritämme, 
mitä tulevat sukupolvet saavat käyttöönsä."

Timo Miettinen kysyi Finlandia-palkintotilaisuudessa, mitä suomalaisina olemme ja minne olemme menossa. Missä ja keitä haluamme olla? Hän puhui siitä, miten haluamme vaalia muistoja ja perinteitä rakennetun ympäristön kautta, mutta tunnisti samalla haasteen, että rakentamisen tulee samalla vastata tulevaisuuden vaatimuksia. Hän varoitti, miten tehokkuuden nimissä tehty uudistaminen alkaa näyttää yhä useammin vanhan hävittämiseltä. Menneisyys, hän huomautti, sisältää mahdollisuuksia, joita emme ole vielä tunnistaneet. Rakentamisessa määritämme aina samalla, mitä tulevat sukupolvet saavat käyttöönsä.

Puistolassa näitä kysymyksiä ei pohdita seminaarisalissa vaan kerhohuoneessa ja koulun pihamaalla, kahvikuppi kädessä harmaana iltapäivänä tai ihmisketjussa elokuun auringossa. Tapaus kiteyttää laajemman, valtakunnallisesti ajankohtaisen kysymyksen: Pieniä kouluja suljetaan ja opetus keskitetään suuriin luokkiin jättimäisissä koulukeskuksissa, samaan aikaan kun kohtaamispaikkojen puutteen tiedetään lisäävän yksinäisyyttä. Toinen, globaalinkin mittakaavan kysymys on se, että uudisrakentamiseen painottuva rakennusala aiheuttaa maassamme noin 28 prosenttia kokonaispäästöistä.

Olemassa olevan rakennuskannan uudelleenkäyttö on siksi noussut yhä keskeisemmäksi myös arkkitehtuurin arvostuksessa. Miettinen totesi, että julkisessa rakentamisessa näkyy, mitä me pidämme arvokkaana. Puistolassa tämä arvostus ei odota tulevaa kaavoituspäätöstä tai arkkitehtuurikilpailua. Se on jo olemassa, hajallaan kymmenissä ihmisissä, jotka eivät vielä tiedä, saavatko he rakennuksensa takaisin käyttöön.

"Rakennuksen toinen olemus – se hajanainen muisto, kiintymys ja yhteinen tahto, joka ei asu missään yksittäisessä seinässä – on elossa."

Koulun entinen oppilas, yksinäisyyttä tutkinut filosofi ja akatemiatutkija Sanna Tirkkonen on todennut, että juuri tällaisilla asukkaiden kohtaamispaikoilla voi olla suuri merkitys yksinäisyyden torjunnassa. Ehkä siinä on koko asian ydin: rakennuksen toinen olemus – se hajanainen muisto, kiintymys ja yhteinen tahto, joka ei asu missään yksittäisessä seinässä –  on elossa. Kysymys kuuluu, voiko se vielä saada kodin ensimmäisestä, kivisestä olemuksesta.

Sama kysymys koskee satoja ympäri Suomea käyttöä vaille jääneitä rakennuksia, jotka ovat osa kollektiivista muistiamme. Ne kulkevat mukanamme, kun aamulla nousemme ratikkaan, puuhkimme veroilmoituksen kanssa tai sukulaissyntymäpäivillä puhumme niitä näitä. Arkkitehtuuri ei ole fyysistä, kylmää ja elotonta materiaalia, vaan sitä, mitä ihmiset siitä tekevät ja minkä merkityksen he sille antavat. Kaupunkeja, kohtaamispaikkoja ja koteja rakennettiin tuhansia vuosia ennen kuin meillä oli termiä ”pääsuunnittelija” tai viranomaisia määrittämässä, mitä rakennetaan, minne ja miksi. Ympäristömme merkitys ja tarkoitus ovat aina nousseet meidän, hajanaisen massan, arvoista, huolista, toiveista ja kanssakäymisistä. Ehkä siellä sen kuuluukin pysyä.

Lue lisää Puistolan kansakoulun ystävät -yhdistyksen 31.10. saakka käynnissä olevasta joukkorahoituskampanjasta tästä linkistä.