Essi Nisonen tutki diplomityössään, miten kouluttaa arkkitehdeista muutoksentekijöitä
Pietari Purovaara
Tampereen yliopistosta arkkitehdiksi valmistunueen Essi Nisosen diplomityö ”Architecture as Sustainability – Educating the Transformative Practitioner” valittiin yhdeksi viime vuoden parhaaksi diplomityöksi ja Safan jakaman Wuorio-palkinnon ehdokkaaksi. Pyysimme Nisosta kertomaan, mistä hänen maisterin lopputyössään on kysymys.
Arkkitehtien työ on tiiviisti kietoutunut yhteen ilmastokriisin synnyttäneiden ja sitä vauhdittavien ilmiöiden ja asenteiden kanssa. Mikäli emme uudelleenarvioi ammatinharjoittamistamme ohjaavia arvoja, asenteita ja tapoja, syvennämme osallisuuttamme ilmastokriisiin entisestään.
Ammatinkuvamme perusta sekä käsityksemme yhteiskunnallisesta roolistamme ja vastuustamme muodostuu arkkitehtikoulutuksen aikana. Siksi onkin tärkeää pysähtyä pohtimaan, miten ja miksi opetamme arkkitehtuuria ja minkälaisia arkkitehteja koulutamme. Liikkeelle on lähdettävä pohtimalla uudestaan koulutuksemme suhdetta kestävyyteen.
Sen sijaan, että opimme tietoa kestävyydestä ja kestävistä suunnitteluratkaisuista tai että näemme kestävyyden suunnitelman ominaisuutena tai onnistuneen suunnitteluprosessin lopputuloksena, kestävyys tulisi nähdä viitekehyksenä, jossa toimimme. Kestävyyden tulisi olla suunnittelun lähtökohta, suunnitteluprosessia ohjaava näkökulma sekä sen lopputulos. Kestävyys pitäisi integroida eli perustavanlaatuisesti liittää osaksi ammatti-identiteettiämme.
Diplomityöni ”Architecture as Sustainability: Educating the Transformative Practitioner” (Arkkitehtuuri (ilmasto)kriisissä: miten kouluttaa arkkitehdeistä muutoksentekijöitä) tavoitteena oli tunnistaa kokonaisvaltaisia lähestymistapoja kestävyyden sisällyttämiseksi arkkitehtikoulutukseen. Diplomityö perustuu kansainväliseen, poikkitieteelliseen kirjallisuuskatsaukseen, joka kokoaa yhteen tutkimustietoa esimerkiksi suunnittelun teorian, systeemiajattelun, kokemuksellisen oppimisen sekä ympäristökasvatuksen saralta.
Työssäni peilasin kirjallisuuskatsauksen havaintoja arkkitehtuurin opetuksen nykyisiin toimintamalleihin, erityisesti suunnittelun opetukseen, sekä hyvinä pidettyihin tapoihin sisällyttää kestävyys osaksi oppimista. Havaitsin, että kestävyyden sisällyttäminen opetukseen edellyttää niin vallitsevien arvojen ja käytösmallien tarkastelua kuin opetusmetodiikan ja opetuksen rakenteen uudelleenarviointia.
Kyse ei ole siitä, ettemme tietäisi, minkälaisia suunnitteluratkaisuja kohti meidän tulisi ilmastokriisin ajassa pyrkiä. Tiedämme, että luonnon monimuotoisuutta tulisi vahvistaa ja että suunnittelemiemme tilojen ja paikkojen tulisi edistää sekä niitä käyttävien ihmisten että toislajisten hyvinvointia. Tiedämme, että suunnittelemiemme ympäristöjen tulisi mahdollistaa fossiilivapaa elämäntapa, jossa arkipäivän toiminta ei ole kuluttamisesta riippuvaista tai jossa energiankulutuksen tarve on minimoitu.
Arkkitehtikoulutuksessa niin opettajat kuin opiskelijatkin pyrkivät näitä tavoitteita kohti etsien työnsä tueksi konkreettisia vinkkejä tai esimerkillisiä valmistuneita kohteita. Opetushenkilökunta saattaa pohtia, minkälaisia suunnitteluongelmia asettamalla lopputulokseksi saataisiin mahdollisimman monipuolisesti kestävyyden huomioivia opiskelijatöitä. Kestävyys on kuitenkin systeeminen ongelma, jossa ratkaisut ja teot ovat vain jäävuoren huippu. Niitä ohjaavat arvot, normit ja toimintakulttuurit. Kyse onkin siis ennen kaikkea siitä, että vakiintunut käsityksemme siitä, miksi ja miten arkkitehtuuria opetetaan, ei kaikilta osin sovi yhteen kestävyyttä edistävien arvojen ja toimintakulttuurien kanssa.
Jotta työssään ja olemisen tavassaan voi edistää kestävyyttä, täytyy tiedon ja työkalujen lisäksi ymmärtää syy-seuraussuhteita asioiden ja ilmiöiden takana. Arkkitehtien tulisi voida ymmärtää suunnittelun taustalla vaikuttavia monimutkaisia vuorovaikutussuhteita ja yhteiskunnallisia rakenteita, kyetä kriittisesti arvioimaan vallitsevia asiantiloja ja valtarakenteita ja, ennen kaikkea, ymmärtää oma positionsa, oma sijoittumisensa näihin rakenteisiin. Miten perustelemme toimintamme, minkälaisia vaikutuksia työllämme on, minkälaista vastuuta kannamme ja kenelle? Voisimmeko toimia toisin?
Oppimista, joka edistää tällaisten kriittisen ajattelun taitojen kehittymistä, kutsutaan syväoppimiseksi. Syväsuuntaunut oppija rakentaa omaa näkemystään yhdistämällä uutta tietoa aikaisempiin käsityksiinsä ja kokemuksiinsa. Hän etsii tiedon taustalla olevia laajempia periaatteita ja suhtautuu kriittisesti saamaansa uuteen tietoon. Syväoppiminen ei kuitenkaan ole itsestään selvä osa oppimiskokemusta, sillä se on mahdollista vain tietynlaisissa oppimisympäristöissä.
Suunnitteluopetusta ohjaa vahvasti mestari-kisälli-kulttuuri, joka korostaa yksilön (sekä opettajan että opiskelijan) ominaisuuksia, visioita ja luovuutta. Opetustilanteissa suunnittelija tyypillisesti ohjaa arkkitehtiopiskelijan työtä omaan tietotaitoonsa ja näkemykseensä perustuen, omaa hiljaista suunnittelutietoaan välittäen. Oppiminen on kuitenkin tiedon rakentamista, ei välittämistä. Se koostuu merkitysten rakentamisesta kokemalla sekä näitä kokemuksia analysoimalla yksin ja yhdessä muiden kanssa.
Tiedon rakentaminen ja syväoppiminen onnistuvat vain matalahierarkisissa, keskustelevissa oppimisympäristöissä, joissa moninaiset äänet pääsevät kuuluviin. Palo haastavien, omaa itseä, omia tottumuksia sekä ympäröivää yhteiskuntaa kyseenalaistavien asioiden oppimiselle syntyy vain, kun opiskelija kokee itsensä tasavertaisesti nähdyksi ja kuulluksi; yhden yksilön (esimerkiksi opettajan) näkökulmia ei oppimisympäristöissä tulisi korostaa yli muiden.
Tärkeää syväoppimiseen kannustavissa oppimisympäröistöissä on myös se, että opettaja pääsee toimimaan asiantuntijuuden lisäksi muidenkin roolien kautta, esimerkiksi tiedon luomisen fasilitoijana tai uuden kokeiluun kannustavana valmentajana. Syväoppimista voidaan siis edistää kitkemällä mestari-kisälli-muotoisessa opetuksessa vallitsevaa opettajien ja opiskelijoiden välistä hierarkiaa sekä vähentämällä tiedon välittämiseen perustuvia opetusmalleja, jotka edistävät yksilösuoritusten ja yksilön luovuuden ihannointia tai korostavat ulkopuolisen hyväksynnän merkitystä henkilökohtaisen motivaation sijaan.
Kaikkein tärkeintä on, että opetus tukee matkaa eikä tähtää vain toivottua lopputulosta kohti: arkkitehtuurin opetuksen painopiste tulisi siirtää harjoitustöiden lopputuloksesta niiden prosessiin. Arkkitehtuurissa on yhtä paljon kyse ongelmien määrittelystä ja ymmärtämisestä kuin niiden ratkaisemisesta. Sen sijaan, että opiskelijat ratkovat ennalta märiteltyjä ongelmia, olisikin tärkeää, että opiskelijat ymmärtävät, mistä nämä ongelmat tulevat ja miksi ne ovat tärkeitä, ja saavat pohtia, voisiko ongelman mahdollisesti määritellä toisin. Kokonaisvaltainen ja kriittinen kestävyysajattelu edellyttää vallitsevien järjestelmien kyseenalaistamista. Vaihtoehtoisten lähestymistapojen tutkimiselle ja kehittämiselle tulisikin antaa riittävästi tukea, työkaluja ja mahdollisuuksia.
Ei riitä, että arkkitehdit oppivat toimimaan alan vallitsevien arvojen, normien ja kulttuurien mukaisesti, vakiintuneeseen ammatti-identiteettiin solahtaen. Arkkitehdeista koulutetaan muutoksentekijöitä antamalla heille työkaluja ja mahdollisuuksia kriittisesti tarkastella ja kehittää ympäröivää maailmaa sekä omaa alaamme. Arkkitehdeista koulutetaan muutoksentekijöitä keskustelevissa, yhteisöä ja yhdessä tekemistä korostavissa oppimisympäristöissä, joissa moninaiset äänet pääsevät esiin. Ennen kaikkea arkkitehdit ovat muutoksentekijöitä yhdessä kaikkien muiden kanssa – kukaan ei saa muutosta aikaan yksin.
Essi Nisonen valmistui arkkitehdiksi Tampereen yliopistosta toukokuussa 2022. Työn valvojana ja ohjaajana toimi professori Sofie Pelsmakers ja toisena ohjaajana yliopisto-opettaja Jenni Poutanen. Diplomityön tekemistä tuki Eramus+-rahoitteinen Arch4Change-tutkimushanke. Tällä hetkellä Nisonen toimii Tampereen yliopistossa asuntosuunnittelun vastuuopettajana ja väitöskirjatutkijana.
”Olen kiinnostunut arkkitehtikoulutuksen kehittämisestä ympäristökasvatuksen näkökulmien avulla. Erityisenä kiinnostuksen kohteenani on tutkia empatian ja huolenpidon käsitteiden juurruttamista osaksi arkkitehtien ammatti-identiteetin ja työn lähtökohtia. Tutkin väitöskirjassani arkkitehtikoulutuksen kautta välittyviä (ammatillisia) arvoja ja kulttuureita sekä niiden yhteyttä arkkitehtien kykyyn toimia työssään ekologisia reunaehtoja kunnioittaen ja ekososiaalista oikeudenmukaisuutta edistäen.”
