Ajatusharjoituksia arkkitehdeille – kuraattori Kaisa Karviselle arkkitehtuurinäyttely on väline jakaa tutkimustietoa
Tiina Tammet / Sirp
Virolainen arkkitehti-tutkija-kuraattori Elina Liiva haastatteli suomalaista kollegaansa Kaisa Karvista kulttuurilehti Sirpille. Artikkeli on alun perin julkaistu viron kielellä maaliskuussa 2026.
Arkkitehti, tutkija ja kuraattori Kaisa Karvinen kääntää tutkimuksen näyttelyksi ja käyttää näyttelyä tutkimukseen. Hän on väitöskirjatutkijana Oulun yliopistossa, ja hän valmistelee Suomen paviljongin näyttelyä vuoden 2027 Venetsian arkkitehtuuribiennaaliin. Helmikuussa hän piti Viron taideakatemiassa luennon arkkitehtuurikuratoinnista.
Vierailun yhteydessä keskustelimme useista aiheista, kuten arkkitehtuurinäyttelyiden merkityksestä sekä rakennetun ympäristön tulevaisuuden arvoista. Keskustelu kietoutui Karvisen aiempaan työhön sekä tulevaan biennaalihankkeeseen. Keskeisiksi teemoiksi nousivat rakennusten hoiva ja säilyttäminen sekä arkkitehdin rooli.
Elina Liiva: Olet viime aikoina keskittynyt näyttelyihin ja niiden kuratointiin. Oletko urasi aikana harjoittanut myös perinteistä arkkitehdin ammattia? Miten päädyit kuraattoriksi?
Kaisa Karvinen: Opintojeni aikana työskentelin arkkitehtitoimistoissa ja Helsingin kaupungilla. Tein töitä myös museokentällä, aluksi taide- ja kulttuurihistoriallisten näyttelyiden ja myöhemmin arkkitehtuurinäyttelyiden suunnittelun parissa.
Vähitellen kiinnostuin kuratoinnista ja tutkimuksellisesta työskentelystä. Olen työskennellyt taiteilijoiden kanssa erilaisissa tutkimus- ja taideprojekteissa, muun muassa Trojan Horse -kollektiivin kanssa sekä (Re)configuring Territories -tutkimusohjelmassa Narvan taideresidenssissä. Näiden kokemusten myötä kuraattorin rooli alkoi tuntua luontevalta.
Arkkitehtina olen työskennellyt paljon julkisen tilan parissa; kiinnostus siihen syntyi jo opintojen aikana ja lopputyötä tehdessä. Tämä näkökulma on kulkeutunut mukanani myös näyttelyiden tekemiseen. Ajattelen, että näyttely on eräänlaista julkista jakamista ja osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Koen, että suunnittelu ja kuratointi kietoutuvat toisiinsa.
"Näyttely on eräänlaista julkista jakamista
ja osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun."
EL: Olet toiminut sekä näyttelysuunnittelijana että kuraattorina. Miten nämä roolit eroavat toisistaan, missä kulkee niiden välinen raja?
KK: Näyttelysuunnittelijan tehtävä on tukea kuraattoria, auttaa häntä suhteessa näyttelytilaan. Suunnittelija miettii erityisesti kävijän näyttelykokemusta ja sitä, miten tämä ymmärtää näyttelyn. Suunnittelija tekee piirustuksia ja työskentelee yksityiskohtien, materiaalien ja värien kanssa. Suurin ero liittyy ehkä aikaan: kuraattori aloittaa tutkimustyön usein vuosia ennen näyttelyn avautumista, tilasuunnittelija liittyy mukaan paljon myöhemmin.
Parhaat kokemukseni sekä työprosessin että lopputuloksen kannalta ovat projekteista, joissa kuraattori ja suunnittelija-arkkitehti aloittavat tiiviin yhteistyön jo varhaisessa vaiheessa.
Tärkein työni näyttelysuunnittelijana on ollut Kansallismuseon Mäccmõš, maccâm, máhccan – kotiinpaluu -näyttely, joka käsitteli saamelaisesineiden repatriaatiota. Oli hienoa saada lähes kahden vuoden ajan seurata näyttelyn kuraattoreiden ja tekijöiden, kuten Outi Pieskin ja Eeva-Kristiina Nylanderin, työskentelyä. Kulttuurihistoriallisissa näyttelyissä esineiden järjestys ja sijoittelu ovat keskeinen osa tarinankerrontaa. Siellä sain tarkkailla kuraattorin työtä ja pohtia tilan roolia näyttelyssä.
Kuraattorin rooli riippuu tietysti projektista. Jos kyse on kokonaisvaltaisesta installaatiosta, jonka sisään kävijä astuu, kuraattori osallistuu vahvasti tilakokemuksen ja teoksen maailman luomiseen. Jos taas kyse on uuden teoksen komissoimisesta, taiteilijan ja kuraattorin vuoropuhelulla on näyttelyn tekemisessä keskeinen rooli.
EL: Olin yksi Viron paviljongin kuraattoreista viimeisimmässä Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa ja huomasin, että kuraattorin, suunnittelijan ja tekijän roolien rajat ovat hyvin häilyviä. Kysymys on jatkuvasti siitä, mihin keskittyä: toisaalta halutaan miettiä jokainen yksityiskohta, mutta kuraattorin tehtävä on nähdä kokonaisuus ja kertoa tarina. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu, että ikään kuin putosimme eri roolien väliin.
EL: Teet parhaillaan väitöskirjaa. Miten hyödynnät tässä kuratointikokemustasi? Mikä on näyttelyn rooli arkkitehtuuritutkimuksessa?
KK: Kirjoitan julkiseen tilaan ja sen suunnittelukäytänteisiin liittyvää monografiaa. Tavoitteenani on sisällyttää siihen myös havaintojani näyttelyiden tekemisestä. Näyttelyiden tekemisen ja tutkimuksen välisten yhteyksien tunnistaminen on minulle tällä hetkellä tärkeä ja ajankohtainen asia.
Olenkin löytänyt useita yhteyksiä. Ensinnäkin näyttely voidaan nähdä välineenä jakaa tutkimustietoa; se luo mahdollisuuden tarkastella tutkimusaihetta eri näkökulmista ja tehdä tutkimusta ymmärrettäväksi monilla tavoilla. Toisekseen kuratointi itsessään on aina tutkimusta, tai vähintään siihen liittyy tutkimuksellisia elementtejä: aineiston keräämistä, lukemista ja valittujen sisältöjen miettimistä tilalliseksi kokonaisuudeksi. Tila mahdollistaa dialogin tekstien ja teosten välillä, mikä voi synnyttää uusia yhteyksiä ja ajatuksia. Näyttelyissä yleisö kutsutaan keskelle tutkimuksellista tilannetta. Tällainen vuoropuhelu voi luoda keskustelua, jota pelkkä tutkimusartikkeli tai seminaariesitelmä ei synnyttäisi.
"Kuratointi on aina tutkimusta, tai vähintään
siihen liittyy tutkimuksellisia elementtejä."
Huomaan, että arkkitehdin tausta vaikuttaa työskentelyyni kuraattorina – ajattelen paljon tilaa, jonka kautta ”käännän” tutkimukselliset kysymykset tilalliseksi kokemukseksi. Näyttelyn tekeminen on myös tiedon arkistointia. Näyttelyn kautta tieto tulee osaksi kulttuurihistoriallista tarinaa, mutta se on myös väline käydä keskustelua arkkitehtuurista ja nostaa esiin tärkeitä aiheita, jotka ovat aiemmin jääneet vähemmälle huomiolle.
EL: Arkkitehdeillä on oma kieli tiedon kääntämiseksi tilalliseen muotoon: piirustukset, havainnekuvat, pienoismallit. Tätä kieltä kuitenkin ymmärtävät lähinnä vain arkkitehdit, ja arkkitehdin tekemä näyttely voi jäädä katsojalle etäiseksi. Olet tehnyt näyttelyhankkeissa yhteistyötä sekä taiteilijoiden että arkkitehtien kanssa. Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä olet tunnistanut?
KK: Yksi tärkeimmistä eroista on se, että taide on yleensä tehty nähtäväksi ja keskustelun herättämiseksi. Taideteos, olipa se sitten maalaus tai esitys, on tehty yleisön katsottavaksi, herättämään huomiota. Arkkitehtuuri taas on lähes aina suunniteltu käyttöä varten ja tiettyyn paikkaan; kirjasto, asuinrakennus tai kaupunki rakennetaan jokapäiväisen elämän tarpeisiin. Arkkitehtuuria ei yleensä voida esittää näyttelyssä sellaisenaan, toisin kuin taideteosta. Kun tehdään arkkitehtuurinäyttelyä, arkkitehtuuri otetaan pois kontekstistaan ja sijoitetaan näyttelytilaan, mikä tarkoittaa, että sen alkuperäinen idea on jo muuttunut. Taideteos sen sijaan on näyttelytilassa kuin kotonaan.
Olen myös havainnut, että taiteilijat ovat taitavia käyttämään vertauskuvia ja viittaamaan abstrakteihin kysymyksiin materiaalisilla vihjeillä, kun taas arkkitehdit usein haluavat katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat. En kuitenkaan halua vetää tiukkaa rajaa taiteen ja arkkitehtuurin välille. Niiden risteyspisteessä tapahtuu tällä hetkellä kiehtovia asioita.
EL: Kenelle arkkitehtuurinäyttely on tarkoitettu? Kuinka muuttaa arjen tilat näyttelyksi, joka puhuttelee myös laajempaa yleisöä?
KK: Arkkitehtuurinäyttely on tarkoitettu kaikille – me kaikki elämme arkkitehtuurissa. Arkkitehtuuri antaa käsityksen siitä, mistä fyysinen maailma on tehty. Esimerkiksi täällä Tallinnan Fotografiska-museon kahvilassa on mielenkiintoista huomata, etteivät kaikki ympärillämme olevat seinät ole uusia, vaan seinissä on historiallisia kerrostumia ajoilta paljon ennen meidän olemassaoloamme.
Näyttelyt ovat erilaisia ja niillä on keskenään erilaisia yleisöjä. Ja kun puhumme Venetsian arkkitehtuuribiennaalista, on tärkeää todeta, ettei kyseessä ole yksi näyttely vaan se koostuu lähes kahdestasadasta erillisestä näyttelystä. Biennaali nostaa esiin valtavan määrän erilaisia arkkitehtuuriaiheita ja määrittelee, mistä tällä hetkellä puhutaan ja mistä näkökulmasta arkkitehtuuria tarkastellaan. Joten olen sitä mieltä, että biennaalin on kyllä oltava avoin ja saavutettava kaikille, mutta erityisen tärkeä sen on arkkitehtuurin alalle ja arkkitehdeille.
Biennaali on käsitteellisen ajattelun paikka; se luo mahdollisuuden poikkitieteellisten yhteyksien luomiselle ja ajatusten vaihdolle. Tiedostan kuitenkin, ettei biennaali ole ongelmaton, esimerkiksi näyttelyiden suuren taloudellisen ja ekologisen jalanjäljen vuoksi. Voi myös kysyä, onko kansallisvaltioiden välinen kilpailuasetelma kiinnostava tapa käydä arkkitehtuurikeskustelua. Kaikki nämä näkökohdat yhdessä asettavat tekijöille suuren vastuun nostaa näyttelyyn juuri sen aiheen, josta on tärkeää keskustella nyt.
Mielestäni arkkitehtuurinäyttely on oiva väline kannustaa ihmisiä tarkastelemaan rakennettua ympäristöä. Kun astuu arkkitehtuurinäyttelystä ulos, näyttelykokemus jatkuu kaupunkitilassa ja ympäröivissä rakennuksissa. Näyttelyn myötä voi myös alkaa kiinnittää huomiota tavallisina pitämiimme asioihin, jotka muokkaavat jokapäiväistä elämäämme.
"Venetsian biennaali nostaa esiin valtavan määrän
erilaisia arkkitehtuuriaiheita ja määrittelee,
mistä tällä hetkellä puhutaan."
EL: Eli näyttely on media, joka ohjaa meitä huomaamaan ympäröivän tilan ja sen vaikutuksen ihmiseen?
KK: Juuri niin. Se myös vahvistaa ymmärrystämme asioiden välisestä yhteydestä. Esimerkiksi Viron biennaalinäyttelyssä Let me warm you, jonka kuratoit Keiti Ligen ja Helena Männan kanssa, näyttelyobjektina ollut julkisivuinstallaatio kiinnitti huomion korjaamisessa käytettäviin materiaaleihin. Julkisivumateriaalia ei usein juurikaan huomata kaupunkitilassa, mutta silti se vaikuttaa katutilaan yllättävän paljon. Käytyäni paviljongissanne olen alkanut kiinnittää huomiota julkisivun eristelevyihin… ja nyt näen niitä kaikkialla!
EL: Pitäisikö jokaisen arkkitehdin tehdä näyttely?
KK: Arkkitehdin jokapäiväinen suunnittelutyö voi olla melko käytännöllistä ja teknistä ongelmanratkaisua, mutta pohjimmiltaan arkkitehdin työ on kuitenkin filosofista. Ajattelen, että arkkitehdin kyky suhtautua yhteiskunnallisiin kysymyksiin uteliaasti ja kriittisesti on tärkeää. Arkkitehtikoulutus antaa ymmärryksen siitä, että ympäristö, jossa elämme, on ihmisen tekemä ja jonkun suunnittelema, mikä puolestaan luo lähtökohdan sen kyseenalaistamiselle.
Mielestäni on tärkeää olla unohtamatta arkkitehtuurin filosofista, esteettistä ja kriittistä puolta. Ei kaikkien arkkitehtien tarvitse tehdä näyttelyitä, mutta kirjoittaminen, tutkimuksen tekeminen ja julkiseen keskusteluun osallistuminen ovat tärkeitä, jotta voimme olla aktiivinen osa muuttuvaa maailmaa.
EL: Hoivan ja huolenpidon teemat ovat sinulle tärkeitä. Miksi?
KK: Opintojeni jälkeen olen pohtinut arkkitehdin roolia: miten toimimme ja työskentelemme ja mitä ovat ne tehtävät, joihin arkkitehdin tulisi tarttua. Olen myös syventynyt feministisen teorian tapaan keskustella tilasta, ja siinä kontekstissa puhutaan paljon hoivan, ylläpitotyön ja korjaamisen merkityksestä. Nämä kysymykset ovat erityisen tärkeitä ajassa, jota määrittää ekologinen kriisi. Tässä rakennusalalla on merkittävä rooli. Käynnissä on keskustelu arkkitehdin roolista eräänlaisena hoivaajana, jossa arkkitehdin yksi keskeinen tehtävä on fasilitoida, diagnosoida ja korjata rakennetun ympäristön vaurioita.
On mielenkiintoista, että sana “kuratoida” tulee latinan kielen sanasta curare – hoitaa. Näyttelyn tekeminen on myös ylläpitoa ja korjaamista: siinä tuodaan ihmisiä yhteen, pidetään huolta näyttelyn sisällöistä ja nostetaan esiin huomiota kaipaavia asioita.
"Sana 'kuratoida' tulee latinan kielen
sanasta curare – hoitaa."
EL: Ympäristökysymysten esiin nostaminen ja rakennetun ympäristön säilyttäminen ja kunnostaminen ovat todellakin yhä ajankohtaisempia kysymyksiä. Miten kaikki tämä vaikuttaa arkkitehdin työhön?
KK: Uskon, että mitä laajemmin kestävyysnäkökulmaa tuodaan esiin keskusteluissa ja näyttelyissä, sitä todennäköisempää on, että myös se heijastuu käytäntöön. Samalla korjaussuunnittelija-arkkitehdin työ saa arvostusta. Arkkitehdit kokevat jo nyt nämä asiat tärkeinä, ja modernia arkkitehtuuria ja sen säilyttämistä on jo alettu lähestyä monitasoisemmin. Suomessakin useat projektit ovat käsitelleet näitä kysymyksiä. Tästä esimerkkinä on arkkitehti Karita Rytivaaran kanssa tekemäni näyttely Riisuttu runko – Stripped Frame käsitteli 1960- ja 1970-lukujen modernististen rakennusten purkamista.
Jos me arkkitehdit olemme säilyttämisen kannalla ja pystymme kuvittelemaan erilaisia vaihtoehtoja korjaamisen toteuttamiseen, ehkä myös lakeja muutetaan ja yleinen mielipide muuttuu – arkkitehtien näkemykset osaltaan ohjaavat alan kehitystä.
EL: Olet töissäsi käsitellyt modernia arkkitehtuuria ja sitä, miten rakennettu ympäristömme yhä perustuu modernismin ihanteille. Mutta mitkä ovat tulevaisuuden ihanteet ja miten nykyinen ympäristö voi edistää niitä?
KK: Ihanteiden luomisessa ja uudelleen kuvittelussa keskusteleminen ja yhdessä tekeminen on tärkeää. Vuoden 2025 Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa Pohjoismaisen paviljongin näyttelyssä Industry Muscle – Five Scores for Architecture loimme performanssitaiteilija Teo-Ala Ruonan ja hänen työryhmänsä kanssa tulevaisuuden arkkitehdeille eräänlaisen manifestin modernin arkkitehtuurin tarkasteluun.
Moderni arkkitehtuuriperintö käsittää Suomessa lähes 80 prosenttia maan rakennuskannasta. Manifesti tiivistyi viiteen kohtaan, eli eräänlaiseen ehdotukseen tai tehtävänantoon: Impurity, Reuse, Decategorisation, Performance ja Techno-body.
"Pohjoismaisen paviljongin näyttelyssä loimme
tulevaisuuden arkkitehdeille eräänlaisen manifestin
modernin arkkitehtuurin tarkasteluun."
EL: Näyttelyssä määritellyt arvot ovat kiehtovia ja tarjoavat uuden näkökulman ympäristön ja sen vaikutusten arvioimiseksi. Mistä nämä käsitteet ovat peräisin?
KK: Näyttelyn kehotteet eli scoret ovat eräänlaisia arkkitehdeille suunnattuja tehtävänantoja, jotka on lainattu esittävän taiteen alalta. Tällaiset harjoitteet ohjaavat esitystaiteilijan työskentelyä: harjoitus voi olla jotain sellaista kuin käveleminen kaupungilla, ilman että kukaan näkee. Tästä työskentelymuodosta inspiroituneena kirjoitimme ajatusharjoituksia, joita arkkitehdit voisivat työssään noudattaa. Ne eivät rajoita arkkitehtia, vaan tavoitteena on pikemminkin tuoda esiin uusi näkökulma modernin arkkitehtuurin tarkasteluun; tarkentaa tai muuttaa tarkastelutapaa.
Reuse kannustaa materiaalien ja käsitteiden uudelleenkäyttöön. Performance tutkii, miten arkkitehtuuri ja tilasuunnittelu muovaavat sukupuoleen ja identiteettiin perustuvaa käyttäytymistä. Impurity puolestaan kommentoi sitä, miten modernistinen arkkitehtuuri perustui puhtauden, vaaleuden ja uutuuden ihanteelle, mutta nyt meidän pitäisi pystyä arvostamaan epätäydellisyyttä ja epäpuhtautta. Decategorisation haastaa rakennetussa ympäristössä vallitsevat, luokitteluun ja erotteluun perustuvat käytännöt. Techno-body puolustaa kehon autonomiaa mutta tunnistaa myös kehon, rakennuksen ja teknologian välisen dynaamisen vuorovaikutuksen.
Nämä ovat esimerkkejä ajatusharjoituksista, joita arkkitehdit voisivat tehdä.
EL: Yhteiskunta muuttuu, ja jokainen sukupolvi on erilainen. Nykynuoret ovat paljon valveutuneempia ja suvaitsevaisempia kuin aiemmin, mutta myös he elävät modernismin ihanteiden muokkaamassa ympäristössä. Miten yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat arkkitehtuuriin?
KK: Käynnissä olevat muutokset ovat suuria. Arkkitehtuuri suodattaa elämää rakennusten muodossa ja samalla luo sille alustan. Näin myös arkkitehtuuri on osaltaan muokkaamassa elämäntapojamme ja yhteiskuntaa. Ajankohtaiset kysymykset heijastuvat arkkitehtuurin. Uskon, että arkkitehtuurin kentällä yhä enemmän tarkastellaan sen suhdetta paitsi ekologisuuteen, myös esimerkiksi mielenterveyteen. Rakennusalalla on paljon viherpesua, mutta nuorempi sukupolvi on paljon asiantuntevampi tässä suhteessa, joten kehitys tulee varmasti ottamaan uuden suunnan. Nuoret tunnistavat myös enemmän yhteyksiä politiikan, rakennetun ympäristön ja hyvinvoinnin välillä.
"Tämän päivän nuoret arkkitehdit
tunnistavat yhteyksiä politiikan, rakennetun
ympäristön ja hyvinvoinnin välillä."
EL: Onko suhtautuminen moderniin rakennusperintöön tulevaisuudessa helpompaa? Se tulee kuitenkin suurelta osin olemaan nykyisten nuorten työkenttää, ja olemassa olevan säilyttäminen on yhä tärkeämpää.
KK: Uskon, että tulevaisuuden arkkitehtien on ratkaistava erilaisia suunnittelutehtäviä kuin mitä meidän on pitänyt, ja koulutuksella on siinä suuri merkitys. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mihin opetuksessa keskitytään.
EL: Ei kestä kauan, kun viimeisten 10–15 vuoden aikana rakennetut rakennukset ovat korjaamisen tarpeessa. Tämän päivän rakennustekniikka on monimutkaista ja talot on rakennettu monikerroksisista materiaaleista. Miten arkkitehtien tulisi suhtautua niihin? Miten tällaisista rakennuksista pitäisi pitää huolta?
KK: Rakennukset, samoin kuin vaikkapa puhelimet, ovat yhä monimutkaisempia hybridejä. Uusi tekniikka on tärkeää, mutta mielestäni arkkitehtien tulisi pyrkiä ymmärtämään, miten rakennus toimii, pysyä rakentamisen asiantuntijoina. Mitä enemmän rakennuksessa on teknologiaa ja tekoälyä, sitä heikompi arkkitehtien asema on, elleivät he edes periaatteellisesti ymmärrä sen logiikkaa. Arkkitehdin tarpeellisuutta voidaan alkaa kyseenalaistaa. Kuitenkin arkkitehdit ovat niitä, joiden odotetaan osaavan selittää, mitä rakennetussa ympäristössä tapahtuu.
EL: Seuraava suuri työsi on Suomen paviljongin näyttelyn kuratointi vuoden 2027 Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa. Mitä aiot tehdä toisin kuin viimeksi?
KK: Jo projektin lähtökohdat ovat erilaiset. Työryhmämme on pienempi, ja myös itse tila, Alvar Aallon suunnittelema paviljonki, on pienempi kuin Pohjoismainen paviljonki. Paviljongit ovat hyvin erilaisia myös materiaaleiltaan ja avoimuudeltaan, Suomen paviljonki on intiimimpi. Minusta tuntuu, että myös tämänkertainen työprosessi on jollakin tavalla intiimimpi.
EL: Sinut kutsuttiin Suomen paviljongin kuraattoriksi. Onko tämä menettelytapa tavallinen Suomessa?
KK: Kolmeen edelliseen arkkitehtuuribiennaaliin on järjestetty avoin kuraattorihaku, mutta on kuraattori kutsuttu suoraan aiemminkin. Tänä vuonna järjestäjän tavoitteena oli syventyä näyttelykuratoinnin rakenteisiin ja kehittää arkkitehtuurikuratointia. Myös kokemukseni edellisestä arkkitehtuuribiennaalista oli eduksi. Yksi tämänkertaisen hankkeen tavoitteista on dokumentoida kuratointi- ja tuotantoprosessia, jotta siitä olisi hyötyä myös tulevina vuosina.
Alkuperäinen vironkielinen artikkeli kulttuurilehti Sirpissä
Lue uutinen Kaisa Karvisen valinnasta kuraattoriksi (10.12.2025).
Lisätietoja Suomen paviljongin näyttelystä vuoden 2027 arkkitehtuuribiennaalissa julkaistaan syksyn 2026 aikana. Näyttely julkistetaan alkuvuodesta 2027. Kahdeskymmenes Venetsian arkkitehtuuribiennaali on avoinna yleisölle 8.5.–21.11.2027.
Lue biennaalin pääkuraattoreista Wang Shusta ja Lu Wenyusta
Lue lisää vuoden 2027 teemasta
Kaisa Karvinen on arkkitehti, tutkija ja kuraattori, joka valmistelee väitöskirjaa Oulun yliopiston arkkitehtuurin yksikössä. Karvinen kuratoi vuoden 2025 Venetsian arkkitehtuuribiennaaliin Arkkitehtuuri- ja designmuseon tuottaman Pohjoismaisen paviljongin näyttelyn Industry Muscle – Five Scores for Architecture. Parhaillaan Karvinen kuratoi Suomen paviljongin näyttelyä seuraavaan, vuoden 2027 biennaaliin.
Elina Liiva on virolainen arkkitehti, tutkija ja kuraattori. Liiva kuratoi Viron näyttelyn Let me warm you vuoden 2025 Venetsian arkkitehtuuribiennaaliin. Parhaillaan hän tekee tutkimusta osana Viron taideakatemian tutkimusryhmää, joka tutkii korjaamisen roolia Viron ilmastotavoitteissa.
