Pohdintoja suoruudesta
Siiri Hänninen
Voiko kaupunkisuunnittelija tai arkkitehti poiketa tutulta ja tavanomaiselta reitiltä? Arkkitehti Siiri Hänninen tuo Kaikkien arkkitehtuuri -kirjoitussarjan neljännessä osassa esiin rationaaliseen suunitteluun liittyviä taustaolettamuksia Queer-teorian ja Friedensreich Hundertwasserin kautta.
Suora linja johtaa sivilisaatiomme tuhoon.
– Friedensreich Hundertwasser, 1953
Brittiläis-australialainen feministi-kirjailija Sara Ahmed kirjoittaa kirjassaan Queer Phenomenology suuntautumattomuuden voimasta. Hän aloittaa suunnan etymologiasta. Suunta, joka vie meidät jonnekin, edellyttää, että seuraamme etukäteen piirrettyä linjaa. ‘Suoran’ (straight) etymologia liittyy ‘suorana olemiseen’ (being straight) tai suoraan asiaan pääsemiseen. Ahmed kuitenkin painottaa polulta poikkeamisen tärkeyttä; kulkea pitkin reittejä, joita ei ole ennen kuljettu ja joita ei ehkä voi myöhemmin kulkea. Sillä miten joku olisi voinut ennalta tietää, mikä reitti olisi toiselle paras? Johtaisi sinne, minne tahdot tai mitä tarvitset?
Tavoitellessaan ihmisen ylivertaisuutta muuhun elonkirjoon nähden länsimainen yhteiskunta alkoi hakeutua kohti suoruutta. Viivoitin (ruler) oli tärkeässä osassa tätä prosessia. Maanomistaja piirsi tontin rajansa viivoittimella ja kehitti suorien viivojen sisälle omia sääntöjään (rule).
Myös arkkitehdit, viivoitin tärkeimpänä työkalunaan, ovat olleet suuressa roolissa suoruuden ideaalin vahvistamisessa. Eivätkä näin rakentajat seuranneetkaan enää vain arkkitehdin ohjeita vaan suunnitelmien suoria viivoja.
Suoruuden sanelemissa länsimaisissa yhteiskunnissa ihmisen luoma ‘kulttuuri’ nähdään usein erillisenä villistä ja kontrolloimattomasta ‘luonnosta’.
Arkkitehtuuria on usein käytetty vahvistamaan tätä kahtiajakoa. Kaupungin muurit, aidat ja istutuslaatikot pitävät hallitsemattomana pidettyä luontoa kurissa. Luontoa kahlitsemalla ja kesyttämällä on pyritty vahvistamaan illuusiota ihmisen ylivertaisuudesta muihin lajeihin nähden. Suorakulmioita ja ruutukaavaa. Näin luonto–kulttuuri-jako ilmentyy erityisesti juuri kaupunkiympäristössä. Kaupunki koetaan vastakkaisena vapaasti kiemurtelevalle muulle elonkirjolle.
Elonkirjo on helppo nähdä toisarvoisena ostoskeskuksia ja uusia asuinalueita suunniteltaessa. Viheralueiden suunnittelu on myös usein jätetty suunnitteluprosessin loppuvaiheeseen. Usein tämä näyttäytyy toteutussuunnitelmissa niin, ettei lopulta muulle elonkirjolle kaupungissa ”ole tilaa”.
Suoruuden historiaa
Kaikki kaupunkirakenteen verkostot ja arkkitehtuurin muotokieli eivät kuitenkaan ole historiassa ja eri kulttuureissa aina olleet suoria. Esimerkiksi Euroopan keskiaikaisissa kaupungeissa vallitsi pitkään ”orgaaninen” muotokieli.
Suoruus liittyy myös vahvasti maanviljelyn alkamiseen, suorakulmaisten peltojen piirtämiseen sekä omistussuhteiden merkitsemiseen. Arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun historian ensimmäinen suorista viivoista koostunut ruutukaava löytyy kuitenkin jo 9 000 vuoden takaa, Keski-Anatoliassa sijaitsevan Çatal Hüyükin neoliittisesta asemakaavasta. Myös roomalaiset agrimensorit merkitsivät maan omistussuhteita ja armeijan sotilasleirejä ruudukolla. Ruutukaava on ollut myös antiikin Kiinan, klassisen Kreikan ja Rooman, Euroopan keskiajan, renessanssin sekä 1700-luvun Edinburghin, 1800-luvun Barcelonan ja useiden eurooppalaisten kolonisoimien kaupunkien perusta.
Euroopassa 1900-luvun modernismi ja toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennus toi suoruuden ideaalin hyvin vahvaksi osaksi tapaamme suunnitella ympäristöämme. Modernismissa suoruus yhdistettiin tehokkuuteen ja kontrolliin.
1900-luvulla arkkitehdit piirsivät suunnitelmansa kuitenkin vielä pääosin käsin, jolloin monenlaisten muotojen kuvittelu on ollut vielä ainakin piirtopöydällä mahdollista. Nykyään monilla arkkitehdeilla käytössä olevalla ArchiCad-suunnitteluohjelmalla voi lähinnä piirtää vain suoria viivoja ja orgaanisten viivojen piirtäminen on joko mahdotonta tai tehty vähintäänkin hyvin hankalaksi.
Suorien viivojen avulla on myös vahvistettu monenlaisia ideologioita. Esimerkiksi Le Corbusierin vuonna 1925 valmistunut Plan Voisin muutti Pariisin mutkaiset kadut suoriksi. Kaupungin ruutukaava on usein yhdistetty valtaan, hallintaan sekä alueiden tarkkaan jakamiseen eri toimintojen perusteella.
Toisaalta suoruuden ideaalia on myös kyseenalaistettu. Arkkitehti Friedensreich Hundertwasser kritisoi vuonna 1958 yhteiskuntamme tapaa hakeutua aina kohti suoruutta:
Jo pelkkä viivoittimen kantaminen taskussa pitäisi kieltää, ainakin moraalisin perustein. Viivain on uuden lukutaidottomuuden symboli. Viivoitin on oire uudesta sairaudesta, sivistyksemme hajoamisesta. Nykyään elämme suorien viivojen kaaoksessa, suorien viivojen viidakossa. Jos ette usko tätä, vaivautukaa laskemaan teitä ympäröivät suorat viivat. Sitten ymmärrätte, sillä ette koskaan lopeta laskemista.
Suoruudesta
Nykyinen suunta, johon ihmiset suoria viivoja pitkin kulkevat, perustuu muiden lajien, ihmisten ja elämänmuotojen sortoon. Elämän monimuotoisuuden yksinkertaistaminen kaikessa väkivaltaisuudessaan onkin yhtenä juurisyynä luonto–kulttuuri-jaon vahvistumiselle. Tämä yksinkertaistaminen ja muiden elämänmuotojen näkymättömäksi tekeminen on lopulta johtanut hyvin monien lajien katoamiseen.
Suoruus siis yhdistetään usein kontrolliin, valtaan ja maskuliinisuuteen ja valjastetaan korostamaan ihmisen hierarkkista asemaa suhteessa muuhun elonkirjoon. Sinne tänne kiemurteleva ja mutkainen taas yhdistetään luontoon, muihin elämänmuotoihin ja feminiinisyyteen.
On kuitenkin muistettava, että suoruutta esiintyy myös muun elonkirjon maailmoissa ja toiminnassa. Kasvit etsivät suorinta reittiä kohti valoa ja rakentuvat tasasivuisista kuusikulmaisista kasvisoluista. Hunajakenno muodostaa tasaista ruudukkoa. Suoruuteen liittyvä tehokkuus on kasvi- ja eläinmaailmassakin usein hyvin tarpeellista, esimerkiksi energian säästämisen kannalta. Monet esimerkit muun elonkirjon suoraviivaisuudesta muun muassa muodostelmissa, rakenteissa ja ravinteiden siirrossa tekevät aiheesta hyvin laajan.
Suoruus ei ole siis ihmisen keksintö tai länsimaalaisuuden tuote, vaikka nykyisellä käytöllä suoruus voidaankin yhdistää monenlaiseen ihmisen toimintaan sekä ekologisen ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden juurisyihin.
Suoraa linjaa seuraamalla voi toki päästä suorinta reittiä kohti ennalta päätettyä määränpäätä. Mutta usein nämä määränpäät ovat joidenkin muiden päättämiä ja niihin johtavat polut joidenkin muiden ennalta kulkemia. Ja usein myös patriarkaalisen yhteiskunnan normien sävyttämiä.
Muita elämänmuotoja sortavassa kulttuurissa kuljetut polut johtavat helposti muiden elämänmuotojen sortoon. Siinä maailmassa elonkirjon kietoutuneisuus usein sivuutetaan. Jotta suuntaa voitaisiin muuttaa, on poikettava valtavirran kulkemalta polulta, tutkittava uudenlaisia reittejä ja opeteltava uudenlaisia tapoja olla (ja mennä!) toisiamme kunnioittaen ja toisistamme huolehtien. Ehkä seuraavaksi tulisi suunnata kohti kiemurtelevaa, muun elonkirjon sekaan solahtavaa ja joka suuntaan levittyvää rihmastoista olemista suoruuden ideaalin tavoittelun sijaan.
Kohti mutkaisia polkuja
Toisinaan suoruutta tai muiden valmiiksi kulkemia polkuja voi kaivata turvallisuuden tunteen lisäämiseksi. Tai usein! Samat syvät urat piirtyvät ihmisten reiteillä. Toisen tekemää polkua, jossa määränpää ja kesto ovat tiedossa, voi olla helpompaa kulkea kuin pähkäillä joka kerta omaa, uutta reittiä. Turvallisuuden tunne voi kuitenkin synnyttää huolettomuutta: huolen puuttuminen (carelessness) voi johtaa huolehtimisen puuttumiseen (not to care).
Ympäristön kunnioittamisen puute mahdollistaa luonnonvarojen hyväksikäytön ja muun elonkirjon pitämisen pelkkänä resurssina.
Länsimaalaisen luontosuhteen kuvitteellinen omistajuuden tunne muita elämänmuotoja kohtaan luo ylemmyydentuntoa ja hierarkiaa ympäristöön.
Miten säilyttää kunnioitus tutussa paikassa? Herkistymällä ympäristölle voidaan luoda mielekkäitä lajien välisiä suhteita ja vahvistaa näin monilajista kapinaa alistavaa järjestelmää vastaan. Vaatii nöyryyttä ymmärtää oma täydellinen riippuvuutensa muista elämänmuodoista.
Siksi ehdotan tarkkailemista ja niiden polkujen kyseenalaistamista, joita pitkin niin helposti kulkee kohti jatkuvaa muiden olemisen tapojen ja elämänmuotojen sortoa. Omaa polkua kulkiessa on pakko valpastua ympäristölleen: mihin suuntaan kuljen, mitä näen ja kuulen ympärilläni? Voisinko eksyttää itseni herkkyyden äärelle? Joka kerta poistuessaan yhdessä tallatulta polulta voi huomata löytävänsä jotain uutta. Aistit herkkänä jokaisen uuden askeleen kohdalla.
Uusien polkujen ja reittien kautta voisi herkistyä ympäristölleen ja löytää elonkirjon kiemurtelevan ja toisiinsa kietoutuneen olemuksen. Ehkä tätä kautta voisi itsessään jo murtaa suoruuden käsitettä ja näin kaksijakoisuuden tai kahtiajaon käsitteitä, binäärisyyttä ja lopulta myös luonto–kulttuuri-jakoa. Tätä kaksijakoisuuden purkamista ja uudenlaisten olemisen tapojen opettelua tarvitaan, jotta voidaan ottaa muita elämänmuotoja paremmin ja keskeisemmin osaksi suunnitteluprosesseja ja elämää yleisesti.
On tärkeää antaa tilaa ja kuunnella: sitä kautta löytää uusia – tai ehkä nimenomaan vanhoja ja unohdettuja – tapoja olla, nähdä ja ymmärtää elonkirjon kietoutuneisuutta.
Suunnittelijan uudet reitit
Olen kasvanut suoruutta ihannoivassa kulttuurissa, jossa suorien polkujen seuraamisen mahdollisuus voidaan myös nähdä etuoikeutena. Esimerkiksi valkoinen ihonvärini voidaan nähdä suoruutena minussa. Valkoisessa kulttuurissa valkoinen kehoni voi upota valkoisuuden mereen, samaistua, sopia ja kadota valmiiksi raivatulle polulle.
Ehkä valtavirran polkujen ulkopuolella kulkeville poluille astuminen ja niiden vahvistaminen – myös silloin kun se ei palvele vain omia etuja – voidaan myös nähdä omien etuoikeuksien tunnistamisena ja niiden aktiivisena työstämisenä. Näin voidaan vahvistaa myös niitä polkuja, joita toistuvasti yritetään peittää tai joiden olemassaoloa yritetään kieltää. Sillä samalla, kun yhteiskuntamme aktiivisesti kehottaa tiettyjä kehoja seuraamaan etukäteen piirrettyä suoraa linjaa, pitää se tarkasti huolta, ettei toisia kehoja toivoteta tervetulleiksi. Yhteiskunnassamme kaikilla ei ole samanlaista mahdollisuutta (eikä toki samanlaista tahtoa) astua suoralle polulle.
Haastamalla suoruuden ideaalia voimme rikastuttaa tapaamme havainnoida ympäristöä. Suorille viivoille on paikkansa, mutta niiden kyseenalaistamaton seuraaminen voi helposti johtaa ympäristön ja muiden lajien sortoon. Miltä kaupunkimme näyttäisivät, jos suoraksi pakotetut suunnitelmat ottaisivatkin mutkaisen, kiemurtelevan ja kietoutuvan muodon? Suunnitteluprosessit voisivat muodostua monilajisen yhteistyön tuloksena, asukkaita, muita elämänmuotoja ja olemassa olevaa ympäristöä kuunnellen.
Uskallan väittää, että ne viivat, joita piirrän askeleillani jalkakäytävälle kävellessäni museoon, ovat tärkeämpiä kuin ne viivat, joita löydän museon seiniltä. ... Ja minua ilahduttaa suunnattomasti nähdä, että viiva, jota kuljen, ei ole koskaan suora…
– Friedensreich Hundertwasser, 1953
Palaan Ahmedin kirjaan Queer phenomenology. Ahmedille queeriys ei ole vain seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin ilmaisemista, vaan sitä, että kieltäytyy kulkemasta yhteiskuntamme etukäteen piirtämää suoraa linjaa. Queer voi tarjota uudenlaisen reitin silloin, kun suoran viivan seuraaminen tuntuu vaikealta, mahdottomalta tai ei kiinnosta.
Pohdintoja suoruudesta -essee on yhdistelmä Io Petterssonin kanssa tekemämme Kuunnelmakävely-teoksen teemoja sekä yhdessä arkkitehti Seela Pentikäisen kanssa Mustarinda-lehteen kirjoittamaamme esseetä ”Maailman kietoutuneisuuden tunnistaminen johtaisi kaupunkisuunnittelun moniäänistymiseen”.
Siiri Hänninen kuvailee itseään uteliaaksi haaveilijaksi ja kai eräänlaiseksi rakentajaksi. Hän työskentelee taiteen, aktivismin ja arkkitehtuurin parissa. Aalto-yliopistosta kesällä 2023 arkkitehdiksi valmistuneen Hännisen työt ovat tiloja tai tapahtuvat tiloissa, ja niiden kautta hän pyrkii antamaan tilaa tutkia, löytää ja oivaltaa. Hän luo töillään tunnelmia ja unelmoi lempeämmistä tavoista olla ja kohdata. Hännisen teoksia on ollut esillä muun muassa Amos Rexissä (2023), Mäntän kuvataideviikoilla (2022) sekä Musica Nova Helsinki -festivaalilla (2021). Aktivistina hän on toiminut muun muassa Elokapinassa ja You Tell Me -kollektiivissa.
Kaikkien arkkitehtuuri -sarja sukeltaa arkkitehtuurin ympärillä käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tarvitsemme moniäänisiä näkökulmia siihen, miten arkkitehtuuri voi vahvistaa sekä ihmisten hyvinvointia että ympäristön kestävyyttä. Sosiaalisesti, ekologisesti ja kulttuurisesti kestävä arkkitehtuuri perustuu aktiiviseen keskusteluun siitä, miten yhteiskuntaa ja elinympäristöä tulisi rakentaa. Sarja esittelee näkökulmia Suomen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman 2022–2035 eri teemoihin ja kannustaa keskustelemaan ennakkoluulottomalla tavalla. Sarja on toteutettu yhteistyössä nuorten arkkitehtien You Tell Me -kollektiivin kanssa. Kollektiivin tavoitteena on edistää ajattelutavan muutosta rakentamisen alalla vertaisoppimisen ja tiedon jakamisen kautta sekä laajentamalla keskustelua arkkitehtuurista myös alan ammattilaisten ulkopuolelle.
