Huussi: Käymäläsanitaation historiaa

Wc:llä ja kuivakäymällä on yhteinen historia, eikä niitä voida varsinaisesti erottaa sanitaation historiassa. Wc, water closet, on muodostunut länsimaisessa elämäntavassa standardiksi ja on nykyään maailmanlaajuisesti tavoiteltava kehityksen mittari. Mikä on johtanut tähän ja miksi? Tämä kirjoitus on lyhyt johdanto sanitaation ja sanitaatiopolitiikan historiaan.

Länsimainen standardi muotoutuu

Ihmiskunnan historiassa sivilisaatioiden kehitys on toistanut vuosisadat ja -tuhannet samaa kaavaa: Siellä missä sivilisaatiot ovat saavuttaneet kaupunkimaisen kehityksen tason, on myös ihmisjätösten hallinta muodostunut oleelliseksi kaupunkien elinvoimaisuuden ehdoksi. Toisaalta voidaan myös huomata, että historia toistaa itseään ja sanitaatioratkaisuja on unohdettu ja taas uudelleen keksitty vuosisatojen aikana eri puolilla maapalloa. Sukupolvemme on liian helppo ajatella sanitaation historiaa suoraviivaisena janana, joka on johtanut nykyiseen vesijärjestelmään. Nykyisen länsimaisen vedellä huuhdeltavan wc:n historian kehityskaari on pitkä ja mutkitteleva.

Ajanjaksot historiassa

Arkeologiset kivikautiset löydökset, kuten Skotlannin Skara Brae (n. 2800 eaa.), pronssikautiset Indusjoen kulttuurin löydökset Mohenjo-darossa (n. 2500 eaa.) tai Uruk-kauden löydökset Lähi-idässä (3200 eaa.) ovat varhaisimpia säilyneitä viitteitä käymälärakenteista. Voidaan todeta, että jo ensimmäisillä kaupunkimaisiksi kehittyneillä kulttuureilla on ollut järjestelmällisiä tapoja hallita ihmisjätöksiä. Jopa niin, että ihmiskunnan kehityshistorian kannalta ihmisjätösten hallinnalla voidaan katsoa olevan suurempi rooli kuin juomavesijärjestelmillä.

Indusjoen laakso ja Mesopotamia

Assyrian ja Babylonian imperiumit Mesopotamiassa noin 4 500 vuotta sitten ja osin niitä edeltäneet valtiot olivat edistyneitä vesi- ja viemäröintijärjestelmineen. Näistä kaupungeista on löytynyt todisteita järjestelmistä, joissa käymäläjätökset huuhdeltiin vedellä tiilellä vuorattuihin viemäreihin.

Indus-kulttuurin Mohenjo-Daron suuri linnoituskaupunki aikakaudelta noin 2500 eaa. oli varustettu hämmästyttävän kehittyneellä käymäläjärjestelmällä. Käymäläistuimet olivat muurattuja viemäröityjä ratkaisuja, jotka johtivat joko likakaivoon tai kehittynyttä, saviputkista rakennettua viemärijärjestelmää pitkin vesistöön. Viemäriputkistoja tutkittaessa on voitu huomata, että jopa putkistojen kallistuskulmat olivat säännönmukaisesti optimoituja. Kaupungissa käymäläjärjestelmä kattoi ilmeisesti kaikki asumukset, joten kyseessä ei ollut pelkästään eliitin etuoikeus.

Mohenjo-Darossa on myös viitteitä siitä, että juomaveden ja likavesien sekoittumisen vaarat on jo tuolloin jollain tasolla ymmärretty. Kaupunkikulttuuria edeltäneet ja samaan aikaankin eläneet paimentolaiskansat ja maanviljelijät asuivat väljästi, ja kulttuurin elossa pysyminen perustui pitkälti paikasta toiseen liikkumiseen. Todennäköisesti suoraan luontoon ulostamisen lisäksi on ollut luontevaa järjestää väliaikaisia käymäläsuojia, mutta näistä ei ole säilynyt arkeologista aineistoa. Voidaan kuitenkin perustellusti päätellä, että kaupunkimaisiin, tiiviisti asutettuihin yhdyskuntiin rakennetuilla kehittyneillä sanitaatiojärjestelmillä on taustallaan meille osin tuntematon kehityshistoria.

Kreeta

Minolaisen kulttuurin on todettu hallinneen paineellisen veden käsittely. Knossoksen palatsista (n. 1700–1400 eaa.) on löydetty viitteitä suihkulähteistä ja myös vedellä huudeltavista käymälöistä. Runsaat sateet, kattovesien keräys ja kehittyneet järjestelmät pitivät huolen palatsin puhtaudesta ja jätteiden tehokkaasta poiskuljettamisesta. Käymälöistä on löydetty myös viitteitä puukansista, joilla lienee suljettu käymäläistuimet hajuhaittojen välttämiseksi.

Tiiliset viemärijärjestelmät olivat pääsääntöisesti savitiilisiä putkirakenteita. Sylinterimäiset putket liitettiin toisiinsa muuraamalla. Savitiilijärjestelmiä käytetiin paitsi viemäröintiin myös salaojitukseen.

Kreikka ja Egypti

Minolainen korkealle kehittynyt sanitaatiokulttuuri ei siirtynyt klassiseen Kreikkaan (510–404 eaa.). Ateena vaikuttaa jonkinlaisesta jätehuollosta huolimatta olleen epäsiisti kaupunki, jossa jätehuollon kehittyminen otti aikansa. Ateenasta ei ole arkeologisissa kaivauksissa löytynyt lainkaan merkkejä julkisista käymälöistä, vaikka klassisen Kreikan kulttuuriin voidaan kiinteästi liittää runsas ajanvietto kodin ulkopuolella. Hiljalleen ateenalaiset alkoivat parantaa järjestelmiään ja saavuttivat tason, jossa jätteiden käsittely hoidettiin keskitettyjen lokaviemäreiden ja -kaivojen avulla. Sivilisaation kehittyminen ja väestömäärän kasvu johtivat siis Ateenassakin lopulta ajanlaskun alun lähestyessä korkeaan sanitaatiotasoon ja yhä suurempaan puhtauteen.

Egyptiläiset käymälät perustuivat keräilyastioihin. Käymäläaukkojen alle oli sijoitettu ruukkuja ja arkkuja, joihin jätökset kerättiin. Jätösten päälle kaadettiin tai valutettiin erityisistä järjestelmistä hiekkaa hajuhaittojen hillitsemiseksi. Astiat tyhjennettiin säännöllisesti. Viemäröinti ei ollut egyptiläisillekään tuntematon, mutta jostain syystä viemäröintiä ei rakennettu kattamaan käymäläjärjestelmää.

Egyptiläisten astioihin ja eräänlaiseen kuivikkeeseen perustuvan järjestelmän voidaan katsoa olleen kuivakäymälä.

Rooma

Rooman valtakunnan kukoistusvuosina eli ajanlaskumme alussa kaupungin väkiluku saavutti jopa puolentoista miljoonan asukkaan rajan. Asukastiheydeltään tämä vastasi yli 100 000 asukasta neliökilometrillä, mikä on ylivoimaisesti enemmän kuin yhdessäkään meidän aikamme suurkaupungissa ja esimerkiksi kolme kertaa enemmän kuin Manhattanin asukastiheys. Ihmisjätteitä tämä kaupunki lienee siis tuottanut vuorokaudessa vähintään 100 kuutiota per neliökilometri. Kaupungin kasvaessa tällaisen jätemäärän hallitsemiseksi ja kierrättämiseksi kehittyi monimutkaisia järjestelmiä. Järjestelmiä rakennettiin paitsi viemäröintiin myös kaupungin soiden salaojittamiseen ja kuivattamiseen. Viemäröinti ei ollut kattavaa, ja kaupungin hygienian taso oli varsinkin köyhemmissä kortteleissa onneton.

Jätteen määrä johti tietyn tyyppiseen resurssiviisauteen: Urean sisältämän ammoniakin arvo tunnettiin ja sitä käytetiinkin puhdistusaineena – saippuaa ei vielä tunnettu – sekä nahan parkitsemiseen ja värjäykseen. Sillä oli siis arvonsa ja sitä myös verotettiin. Huomionarvoista on, että ulosteet ja virtsa pyrittiin erottelemaan mahdollisimman hyvin. Virtsaa kerättiin ruukkumaisiin astioihin, joita oli myös julkisilla paikoilla. Ulosteet pyrittiin keräämään sammioihin, joista tehtävään erikoistunut ammattikunta ne maksua vastaan tyhjensi ja myi edelleen ympäröivän maaseudun lannoitetarpeiksi.

Järjestelmällisistä yrityksistä huolimatta rakennetut käymäläjärjestelmät koskivat vain osaa kaupungin asukkaista ja alueista. Suuri osa ulosteista heitettiin edelleen yön turvin jopa kahdeksankerroksisten talojen ikkunoista kaduille, joista ulosteet lopulta päätyivät kaupungin alimitoitettuihin viemärijärjestelmiin.

Rooman kaupungin luokkajako oli jyrkkä. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien kansalaisten täydellisenä vastakohtana oli ylhäisö, jonka piirissä myös käymälätapoihin kehittyi eräänlainen hovikulttuuri. Yksityisten käymälöiden rinnalle kehittyi laaja julkisten käymälöiden järjestelmä, jonka huipulla olivat luksuslatrinot. Nämä käymälät olivat suuria, ja ne edustivat puhtautta, valoa ja korkeaa arkkitehtuurin tasoa. Hienoihin latrinoihin tultiin viettämään aikaa ja istumaan kylki kyljessä jopa 75-reikäisessä käymälätilassa. Näissä käyminen oli siis etuoikeus ja todennäköisesti myös osoitus luokkaan kuulumisesta.

Yläluokan ajanvietto käymälöissä voidaan liittää kylpyläkulttuuriin. Se oli yksi viihtymisen ja oleilun muoto, joka muodosti ylensyömisen ja ulostamisen kanssa loogisen, riittimäisen kehän.

Keski-Euroopan keskiaika

Rooman valtakunnan tuhoutuminen johti osaltaan kaupunkikulttuurin taantumiseen. Taantuminen koski myös käymälä- ja viemäröintijärjestelmiä, sillä tekninen kehitys pääosin pysähtyi ja jo kehitetyt järjestelmät kuten huuhdottavat käymälät unohtuivat. Käymälöiden teknisestä kehityksestä vastasi lähinnä luostarijärjestelmä. Keskiaikaa on kuvattu likaisena ja saastaisena ajanjaksona, mutta käytännössä eurooppalaiset kaupungit olivat asukasluvuiltaan esimerkiksi antiikin Roomaan verrattuna pieniä. Sanitaatio ei siten muodostanut sellaista hallitsematonta ongelmaa, jonka kanssa Rooman kaupunki oli painiskellut.

Ulosteisiin ja ulostamiseen suhtauduttiin pragmaattisesti sekä maaseudulla että kaupungeissa. Kaupungeissa oli käymälöitä, sekä yksityisiä että julkisia, joista jätteet oli johdettu joko likakaivoihin, avo-ojiin tai painanteisiin. Kaduilla ja toreilla oli lantakasoja, joihin kerättiin sekä ihmis- että eläinperäisiä ulosteita. Maaseudun asukkaat, joita Euroopan väestöstä oli keskiajalla yli 90 prosenttia ja kaupunkien suuri köyhien joukko tekivät tarpeensa kainostelematta sinne, missä tarve sattui yllättämään – kadunkulmiin ja puskiin, tai maalla peltojen pientareille suoraan lannoitteeksi. Kaupunkienkin jätökset käytettiin lannoitteiksi, mutta kuljetusketjut olivat puutteellisia ja likakaivojen tyhjentämistä ja katujen lantavuorien poisvientiä lykättiin ja viivyteltiin, jolloin likaisuus ja jatkuvat hajuhaitat korostuivat. Sadesäällä kiveämättömät kadut muuttuivat melkein läpipääsemättömäksi lantavelliksi.

Oppi ”hajujen haitallisuudesta”, miasma, oli antiikin ajan keksintö, mutta se ohjasi myös keskiaikaisten kaupunkien hygieniatavoitteita. Arkipäiväisessä elämässä hajujen kanssa elettiin, mutta varsinkin ulosteisiin liittyvien epidemioiden yhteydessä ja niiden jälkeen voitiin havaita miasma-tietoisuuteen liittyviä piikkejä, ja niiden vaikutuksesta oloja pyrittiin parantamaan määräyksin.

On siis osoitettu, että keskiaikaisessa julkisessa keskustelussa nimenomaan hajujen haitallisuus oli keskiössä ja sitä myötä ihmisulosteiden hallitsemattoman käsittelyn haitallisuus oli tiedossa.

Bysantti ja arabien valtakunta

Kehityksen pysähtyminen ja taantuminen koski kuitenkin lähinnä vain keskiaikaiseksi Euroopaksi luettavaa entistä Länsi-Rooman valtakuntaa. Roomalaisen kulttuurin perintö jäi yhä elämään ja kehittymään Bysantissa, niin sanotussa Itä-Rooman valtakunnassa, ja myöhemmin erityisesti Välimeren islamilaisessa kulttuuripiirissä. Eurooppalaisista keskiaikaisista linnoista ei ole pystytty löytämään todisteita vedellä huuhdeltavista wc-järjestelmistä, mutta samaan aikaan maurilaisen maailman kuuluisassa Alhambra-linnassa oli hienostuneita, lasitetuin kaakelein vuorattuja käymälöitä viemärijärjestelmineen.

Uusi aika

Historiallisesti katsottuna vesivessan kehityskaari on ollut pitkä, ja jo varhaisimmissa kaupungistuneissa kulttuureissa ulosteiden huuhdontaan on käytetty vettä. Keskiaikaa voidaan pitää niin kaupunkikulttuurin kuin myös sanitaation osalta taantuneena ajanjaksona. Uuden ajan alku merkitsi muutosta monella tavalla. Maailma alettiin nähdä laajemmin, ihmisten välinen tiedonsaanti helpottui, ja reformaatio muutti yhteiskuntaa.

Henkilökohtaisen hygienian ylläpito koettiin kuitenkin vielä pitkään tarpeettomaksi. Yhteyttä hygienian ja terveyden välillä ei nähty, ja esimerkiksi ulostamiseen sekä ulosteisiin suhtauduttiin käytännönläheisesti. Kuvaavaa on, että Versailles’n palatsi, joka oli suuruudessaan ja loistossaan 1600–1700-lukujen taitteen ehdoton esikuva ja mahdinnäyte, ei sisältänyt minkäänlaisia kehittyneitä käymäläratkaisuja. Hajut olivat aikalaislähteiden mukaan merkittävä haitta. Ottaen huomioon palatsin kehittyneet vesi- ja kanavajärjestelmät suihkulähteineen, viemäröinti ja vesivessat olisivat olleet helposti järjestettävissä.

Versaillesin hovikulttuuri kuvaa mielenkiintoisesti myös suhtautumista ruumiin toimintojen luonnollisuuteen jopa julkisena tapahtumana. Kuninkaan tehtävänä oli valtansa kautta olla yhteiskunnan näyttämönä. Toisin sanoen kaikki, mitä kuningas teki, oli vähintäänkin satapäiselle hoville julkista. Tämä koskee myös ulostamisen kulttuuria: hovi seurasi kuninkaan ulostamista tarkkaan ja kuninkaan käyttäytyminen loi tavoiteltavan mallin läpi yhteiskuntaluokkien. Asiaan ei liittynyt minkäänlaisia tabuja ja kun toimitus oli julkinen, ei sitä lainkaan kainosteltu. Hovissa saattoikin tavata aatelisnaisia ja -miehiä hädän tullen ulostamassa salien verhojen antamassa nimellisessä suojassa.

Vesivessan moderni tuleminen

1400-luvun lopulla Italiaa rasittivat ruttoepidemiat, joiden jäljet olivat tuhoisia. Leonardo da Vincin ideaalikaupunkiin kuului – ainakin utopiatasolla – suunnitelma hygienian parantamisesta kehittyneiden käymälä- ja viemärijärjestelmien avulla. Da Vinci ymmärsi ruttoepidemian jälkeen hygienian sekä kuolleisuuden yhteyden, ja pyrki keksinnöillään parantamaan tilannetta. Hänen 1400-luvun lopussa kehittämäänsä ilmastoitua ja viemäröityä käymäläkonseptia voidaan pitää ensimmäisenä modernina uudistusajatuksena, joka johti nykyisen vesivessastandardin kehittymiseen.

Englantilainen Sir Harington, kuningatar Elisabet I:n lähipiiriin kuulunut aatelismies, rakennutti itselleen Kelstoniin loisteliaan maaseutukartanon italialaisen arkkitehti Barozzi di Vignolan suunnitelmien mukaan. Huomionarvoista on se, että tähän rakennukseen rakennettiin ensimmäinen moderniksi katsottava, vedellä huuhdeltava käymälä. Ei ole selvää, oliko idea arkkitehti Barozzin vain Haringtonin, mutta olennaista sanitaatiohistorian kannalta on se, että Harington päätyi mainostamaan ideaansa ja kirjoittamaan siitä julkaisun. Myös kuningatar Elisabet kiinnostui asiasta, ja palatsiin rakennettiin Haringtonin ohjeilla käymälä. Haringtonin keksintö painui kuitenkin unhoon todennäköisesti liian monimutkaisena, kalliina ja reistailevana laitoksena.

Vasta vuonna 1775 skotlantilainen kelloseppä Cumming alkoi parannella Haringtonin ideaa kehittämällä metallisen sulkulaitteen, jolla pystyttiin hallitsemaan istuimen hajuhaitat siten, että käymälän luonteva sijoitus asuntiloihin oli mahdollista. 1800-luvun aikana englantilainen keksintö valtasi maailman: wc-istuimia vietiin kaikkialle Eurooppaan sekä Kiinaan, Japaniin ja Yhdysvaltoihin.

1700- ja 1800-lukujen aikana kehiteltiin, lähinnä Englannissa ja Yhdysvalloissa, lukuisia erilaisia vesikäyttöisiä wc-järjestelmiä, joista syvähuuhteluklosetti vuodelta 1890 on yhä vallitseva vesivessajärjestelmä maailmalla.

Lähes kaikki kehitellyt järjestelmät perustuivat ulosteiden poishuuhtomiseen vedellä. Yksi poikkeus tähän oli niin sanottu maakäymälä (earth closet system) 1800-luvun loppupuolelta.

Maakäymälä – kompostoivien kuivakäymälöiden lyhyt ajanjakso

Vaikka 1800-luvun alussa varsinkin Englannissa kehitettiin vesihuoltoa ja vesijohtojärjestelmiä kiihtyvällä tahdilla, ei vesi- ja viemäröinti-infrastruktuurin järjestäminen asuntoihin ollut mitenkään helppoa tai itsestään selvää. Marginaalisena mutta kuitenkin kannatusta saaneena vaihtoehtona oli kompostoivaan kuivakäymäläperiaatteeseen perustutuva niin sanottu maakäymälä. Vuonna 1860 englantilainen pastori Henry Moule patentoi kompostoivaan kuivakäymälään perustuneen käymälätekniikkansa, ja kampanjoinnissaan hän nosti kompostoivan käymälän suureksi hyödyksi rahanarvoisen lannoitetuotannon käymäläjätöksen lopputuotteena.

Amerikkalainen Waring kirjoitti vuonna 1870 laajan, satasivuisen tieteellis-teknisen katsauksen kuivakäymälöistä sekä niiden hyödyistä ja tekniikasta. Vesivessan jo dominoidessa laajasti asuntojen ja infrastruktuurin suunnittelua Waringin teos oli varmasti ensimmäisiä laajimpia katsauksia vaihtoehtoisiin järjestelmiin.

Waring näki myös sen vesivessalle asetetun statuksen, joka yhä edelleen hallitsee ajattelua, kun katsomme sanitaation kehitystä ei-teollistuneissa maissa.

The water-closet is the chief thing of which women living in the country envy their city cousins the possession. In country-houses, one of the first steps toward elegance is the erection of an expensive water-closet in the house, provided with a force-pump that is doomed to break both the back and the temper of the hired man; a tank and pipes which are pretty sure to be burst by frost every winter; the annual tax of the plumber’s bill; and, worse than all, a receptacle in the garden known as a ‘cess-pool,’ which usually has a private subterranean communication with the well from which drinking water is taken.

– Waring teoksessaan Earth-closets and earth sewage (1870)

Kuivakäymälöillä lienee ollut laajempikin kannattajajoukko. Kannatusta on haettu lannoitehyödyn ja veden säästön kautta. Kyseessä on tosin ollut pikemminkin taloudelliset kuin resurssien säästöön liittyvät lähtökohdat, mutta lopputuloksena keskustelu on vastannut joiltakin osin tämän päivän keskustelua.

The earth closet system is making friends daily. The superior convenience of water closets still keep them in favor in cities having general water service, and it is not likely that earth closets will very soon supplant the wasteful un-healthy system of pouring into our rivers the sewage of large towns; but in rural districts, where water closets are impracticable, the earth closet has proved, and is still proving, a most serviceable invention. Aside from its freedom from effluvia, it serves, in a convenient form, for application as an unequalled fertilizer. Let those who have any doubts as to the superior quality deodorized night soil as a manure, mix it into a compost with grass, sods, and leaves from the woods, rolled, and saturated with a year's showering of waste slops from the kitchen and laundry, and apply it to any worn-out land, and they will need no further evidence.

The economizing of the sewage of large cities, which act as huge drains upon the fertility of the sections furnishing their food supplies, has perhaps been discussed at greater length, and attracted more attention, than almost any other economical and sanitary question of the age. A general application of the earth closet system, or such a modification of it as should supercede water closets, seems to us the most practical solution of the problem. There is room for a good deal of inventive genius yet left in this field.

– Scientific American reports (20.5.1871)

Myös manner-Euroopassa oli yrityksiä lyödä läpi teollista kuivakäymäläteknologiaa. Sveitsiin perustettiin vuonna 1886 kuivakäymälätehdas, joka saikin menestystä ja palkintoja, mutta laajempi suosio jäi kuitenkin saavuttamatta.

Muita kehityspolkuja

Tämä katsaus on keskittynyt lähinnä länsimaisen vesivessan historiaan ja siihen, miten siitä tuli maailmanlaajuinen standardi. Vanhoissa, kehittyneissä kulttuureissa kuten Kiinassa ja varsinkin Japanissa on ihmisjätösten hyödyntämisellä pitkä perinne. Japanissa kehittyi hyvin organisoitu järjestelmä, joka kehittyi aina 1600-luvulta pitkälle 1900-lukua.

1600-luvun alussa Tokugawa-hallitsijakauden alussa lannoitteella nähtiin vaihtokauppa-arvo. Kaupunkeja ympäröineiden alueiden maanviljelijät toivat kaupunkiin vihanneksia ja saivat palkkioksi ihmislantaa. Myöhemmin 1600- ja 1700-luvuilla järjestelmä organisoitui taloudellisesti, ja lanta sai säännellymmän vaihtoarvon. 1700-luvun Japanissa ihmisjätökset (nightsoil) olivat esimerkiksi Edoksi tuolloin kutsutussa Tokiossa niin arvokasta omaisuutta, että kahdenkymmenen kotitalouden jätösten arvo riitti ruokkimaan yhden henkilön. Ihmislannalla oli siis todellinen resurssiarvo, eikä sitä voi tässä kontekstissa kutsua jätteeksi.

Järjestelmä toimi niin hyvin, että vielä 1980-luvulla osissa Japania oli laajasti voimissaan ihmisulosteiden keräys vakuumiautoilla. Tämän jälkeen kehitys on valitettavasti kulkenut kohti länsimaista standardia, vaikka yksittäisillä alueilla on vielä käytössä perinteinen ratkaisu.

Japanilaiset ja länsimaiset kehityspolut ovat olleet erilaisia. Kun verrataan eurooppalaisissa kaupungeissa käytettyä tapaa kuljettaa käymäläjätteet maaseudulle ja japanilaista pitkälle kehittynyttä järjestelmää, olennainen ero on ihmisulosteiden rahallinen arvostus. Euroopassa ihmisjätökset nähtiin jätteenä, jonka poiskuljettamisella oli rahallinen kustannus tai johon pakotettiin säädöksin. Japanissa jäte muodostui lannoiteresurssiksi, jolla itsessään oli rahallinen arvo ja jota viljelijät ostivat. Tämä kannusti järjestelmän kehittämiseen – ja voidaan sanoa, että markkina ruokki itse itseään.

Kuitenkin myös Euroopassa ulosteiden lannoitekäytöllä on pitkä historia. 1800-luvun lopulla, kun ensimmäiset tuontilannoitteet, kuten guano eli linnunkakka ja uudet kemialliset lannoitteet kehittyivät kaupallisiksi tuotteiksi, ulosteiden tarve ja arvo maanviljelyssä kuitenkin laskivat. 

Moderni aika ja nopea väestönkasvu

Vesi ja veden liikuttelu on aina ollut arvokasta, lukuun ottamatta meidän sukupolviemme todistamaa lyhyttä ajanjaksoa. Esimerkiksi 1700-luvun Pariisissa vesikuution hinta vastasi parin päivän palkkaa. Tämä johti vesivessan hitaaseen kehittymiseen, mutta kun veden edullinen saanti ja viemäröinti tuli 1800-luvun kuluessa mahdolliseksi kaupungeissa, nähtiin kuivakäymälöihin perustunut järjestelmä auttamattomasti liian suuritöisenä verrattuna käyttäjälle yksinkertaiseen ja siistiin vesivessaan.

Viimeisen kahdensadan vuoden aikana maapallon väkiluku on jo lähes kymmenkertaistunut. Vesi ja lannoitteet, joilla 1900-luvun ajan on niin sanotusti mässäilty, ovat jälleen resursseina arvokkaita. Joet ja pohjavedet kuivuvat hälyttävää vauhtia kaikissa maanosissa, ja kemiallisten lannoitteiden huoleton käyttö on muodostunut ongelmaksi, joka uhkaa jo planeettamme kestokykyä.

Yksittäisilläkin kehityskuluilla on voinut olla kauaskantoisia merkityksiä. Entä jos Versaillesin palatsissa olisi ollut wc? Siihen olisi ollut kaikki edellytykset. Yhteiskunnassa, jossa kuningasta palvottiin ja jossa yhteiskunnan muoti sekä tavat perustuivat hovin jäljittelyyn, wc olisi yleistynyt nopeasti. Teollistumisen kiihtyessä 1700-luvun lopulla wc:llä olisi ollut jo sata vuotta historiaa takanaan. Miten sadan vuoden aikana kertyneet kokemukset vesistöjen likaantumisesta olisivat muokanneet teollisuuden jätteiden hallintaa? Olisiko ihmisulosteiden rooli lannoiteresurssina ymmärretty laajemmin? Millainen käymälästandardi hallitsisi maailmaa?

Nykyään noin puolella maailman väestöstä on mahdollisuus käyttää vesivessaa, ja kehityssuunta on kasvava. Tulevaisuuden vesi- ja ruokahallinnan kannalta ongelma on ymmärretty, mutta kehitystä on vaikea pysäyttää tai muuttaa.

Sanitaatiokeskustelu ennen ja nyt – kuinka menetimme luonnollisen kierrättämisen idean

Entisaikojen likaisuuden ja nykyajan puhtauden keinotekoinen kaksijakoisuus hämärtää käsityksiämme tämän päivän jäteongelmasta ja vahvistaa henkistä etäisyyttämme omiin jätteisiimme. Puhtaudesta on tullut osa politiikkaa. Ei ole kiistanalaista, etteikö vesipohjaisella sanitaatiolla olisi ollut valtava ihmishenkiä pelastava vaikutus. Veden tuhlaileva käyttö ja lannoitekysymys ovat nousseet keskusteluun, mutta ei olla toistaiseksi kyseenalaistettu suuremmin vesivessaa. Miksi näin?

Wc on suuri politiikan väline. Kuten Waring jo 1870-luvulla totesi, vesivessasta on muodostut sellainen statussymboli, jonka jokainen ”maalaisserkku” haluaa. Sama analogia toimii myös toisin päin: Vesivessasta ei ole helppo luopua kerran sen saatuaan. Yksittäisten ihmisten kohdalla kyse olisi kokemuksesta elintason laskusta. Totutusta poikkeaminen nähdään myös helposti radikaalina tekona ja jopa protestina, mikä vaatii sosiaalista sietokykyä. On mielenkiintoista ajatella vertailukohtia, joissa ”paradigman muutos” on tapahtunut: Esimerkiksi sähköautojen yleistyminen ja kasvissyönti olivat pitkään marginaalissa, mutta poliittinen keskustelu ja arvomielipiteiden muutos johtivat lopulta yllättävän nopeaan muutokseen. Tämä voisi koskea myös elintärkeää, poliittisesti ajankohtaisiin ympäristö- ja omavaraisuuskysymyksiin liittyvää vesi- ja lannoitehuoltoa.

Käytännössä asiat linkittyvät toisiinsa. Historiallisesti ihmisjätösten kierrättämisen unohtaminen on helposti käsitettävissä, sillä kemiantekniikka ja sanitaatio kehittyivät samanaikaisesti 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella. Superfosfaatin keksiminen 1840-luvulla ja ammoniakin tuotantoa tehostanut Haber-Bosch-menetelmä 1900-luvun alussa kulkivat rinnan kaupunkien vesihuollon nopean kehityksen kanssa. Tehokkaammat lannoitteet ja tehokas ihmisjätösten kuljetusta varten rakennettu viemäriverkosto tekivät ulostepohjaisista lannoitteista tarpeettomia. Jätökset saatiin nopeasti ja hygieenisesti pois näkyvistä ja pois mielestä. 

Ihmisulosteisiin liittyy tabu

Ihmiskunnan historiassa ulosteet ovat olleet suuri osa arkipäivää. Niihin on suhtauduttu luonnollisesti ja korkeintaan ikävänä hajuhaittana. Kuten on todettu, vielä 1700-luvulla eurooppalainen ja amerikkalainen suhtautuminen ulosteisiin oli yleisesti mutkatonta. Sama luonnollisuus jatkui maaseudulla vielä 1800-luvulla ja jopa 1900-luvulle saakka.

Viktoriaanisen ajan siveyskäsitys teki ulostamisesta täysin yksityisen toimituksen. Mitä nopeammin ulosteet hajuineen saatiin pois näkyvistä, sitä parempi. Siisti, kiiltävän valkoinen posliini kohosi hygienia- ja siveyskäsityksen ideaaliksi, mitä se on yhä vieläkin. Vesivessan yleistymiseen ja lopulliseen läpimurtoon liittyy myös ulosteiden käsittäminen tabuna.

Puhdas juomavesi ja lannoitteet ovat keskeisiä hyvän elämän mahdollistajia. On hämmästyttävää, kuinka rajoittuneesti ihmisjätöksiin liittyvää keskustelua käydään vielä tänäkin päivänä ja miten oleelliset kysymykset ohitetaan järjestelmällisesti. Syynä tähän on vielä nykyisin toimiva, vaikkakin kestämätön infrastruktuuri sekä ulosteisiin liittyvät tabut – ulosteista keskustellaan vakavissakin konteksteissa edelleen lähinnä vitsaillen ja naureskellen. 

Artikkeli on alun perin julkaistu englanniksi teoksessa Death to the flushing toilet (Arvinius+Orfeus 2023), joka liittyy Suomen paviljongin Huussi – Imagining the future history of sanitation -näyttelyyn. Lähes loppuunmyytyä kirjaa voi ostaa kustantajan verkkokaupasta.

Arkkitehti Eero Renell on Huussi-näyttelyn luoneen The Dry Collective -työryhmän jäsen. Arkkitehdit von Boehm – Renell -toimiston osakkaana hän on erikoistunut suuriin julkisiin rakennuksiin, erityisesti kouluihin ja muihin oppimisympäristöihin. Arkkitehtina hän uskoo julkisten prosessien ja projektien mahdollisuuksiin paremman tulevaisuuden luomisessa. Eero valmistui arkkitehdiksi Oulun yliopistosta ja suoritti arkkitehtuurin restauroinnin tutkinnon Kungliga Konsthögskolanissa Tukholmassa.