”Rakennuksella ei ole viimeistä käyttöpäivää” – arkkitehti Eveliina Sarapää palkitsi opinnäytetyön, joka esittää vaihtoehdon purkamiselle

Minulla oli kunniatehtävä päästä valitsemaan tämän vuoden Wuorio-palkinnon saaja. Sain luettavakseni yhdeksän diplomityötä, kolme kustakin arkkitehtikoulusta, ja ne kaikki olivat erinomaisia. Jokaisesta olisi löytynyt perustelut palkinnon saajaksi.

Olen saamelainen arkkitehti, ja niin omaa työtäni kuin tätä valintatehtävääkin ohjaavat tietyt lähtökohdat, jotka kumpuavat saamelaisesta perinteestä ja kulttuurista. Ensinnäkin: kunnioitus sitä kohtaan, mitä meillä jo on. Toiseksi: resurssien viisas ja kekseliäs käyttö. Ja kolmanneksi: ymmärrys ihmisestä osana suurempaa kokonaisuutta.

”Uuden rakentaminen pitäisi nyt hiilidioksidipäästöjen takia lopettaa kokonaan, mutta se ei liene täysin mahdollista.”

Saamelaisessa kulttuurissa luonnonvaroja käytetään vain se, mitä tarvitaan, kestävällä tavalla, jotta ne uusiutuvat. Olivia Myntin diplomityö Luonnonmukainen ja kestävä Viinikanlahden keskuskortteli: Kaupunkiasumista olki- ja puurakentamisella on hyvä esimerkki resurssien viisaasta käytöstä. Uuden rakentaminen pitäisi nyt hiilidioksidipäästöjen takia lopettaa kokonaan, mutta se ei liene täysin mahdollista. Myntti näyttää meille mallin siitä, miten uudisrakentamista tulee tehdä, jos on pakko.

Myntti suunnittelee muuntojoustavan asuinkerrostalon luonnonmukaisista materiaaleista, kuten puusta ja oljesta, suvereenilla ja luontevalla tavalla – ikään kuin näin olisi rakennettu aina. Työ väistämättä kyseenalaistaa nykyisen rakennusteollisuuden riippuvuuden energiaintensiivisistä ja monikerroksisista materiaaleista ja ehdottaa uutta suuntaa: sellunkeittämisen ja raakapuun viennin sijaan Suomessa voitaisiin panostaa korkean jalostusasteen biopohjaisiin rakennusmateriaaleihin. Suunnitelman arkkitehtoninen laatu ei synny pelkästään lopputuloksesta vaan siitä, mistä ja miten se on tehty. Suunnitelma kestää hyvin kysymyksen: keneltä materiaali on otettu, missä se on ollut ja minne se voi jatkaa.

”Luonto ei ole omistettava kohde, vaan suhde, jossa ihminen on osapuoli.”

Saamelaiseen maailmankatsomukseen kuuluu vastavuoroisuus luonnon kanssa: luonnon voima on osa ihmisen voimaa, ja ihmisen ja luonnon tasapainosta riippuu molempien hyvinvointi.

Outi Lassilan diplomityö Kaupungin ja luonnon sekoittuneet korttelit – Monimuotoisuutta edistävä kortteli ja muunlajisten edellytykset rakennetussa ympäristössä haastaa länsimaisen arkkitehtuurin ihmiskeskeisyyden ja tuo suunnitteluun näkökulman, jossa myös muunlajisilla on oikeus tilaan ja elinympäristöön. Ihminen on osa laajempaa elollista kokonaisuutta, ei sen yläpuolella. Lassila nostaa esiin suunnittelutavan, joka perustuu muunlajisten edunvalvontaan. Tällainen ei ole pelkkää teoriaa. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa Whanganui-joki sai oikeudellisen aseman, ja sille nimettiin “asianajajat”, jotka toimivat joen puolesta. Taustalla on alkuperäiskansan näkemys joesta elävänä toimijana, ei resurssina.

Luonto ei ole omistettava kohde, vaan suhde, jossa ihminen on osapuoli. Työ yhdistää onnistuneesti teoreettisen viitekehyksen ja suunnittelullisen sovellettavuuden ja tarjoaa merkittävän kontribuution suhteemme muuttamiseen kaikkeen elolliseen ympärillämme.

”Purkaminen ei ole tekninen tai toiminnallinen välttämättömyys vaan seurausta taloudellisista ja kaavoituksellisista rakenteista.”

Minulle saamelaisena arkkitehtina korjaaminen ei ole rakennustekninen toimenpide, vaan tapa asettua vastuulliseen suhteeseen maan, materiaalien ja ajan kanssa. Rakennus on materiaalinen jatkumo, jonka arvo kasvaa käytössä ja muutoksissa.

Rakennuksella ei ole viimeistä käyttöpäivää. Tästä minä ja Heikki Myllyniemi olemme varmasti samaa mieltä. Työssään Niin hyvää betonia – Suunnitelma Alppitalon säilyttämiseksi ja Karjalankadun täydennysrakentamiseksi Myllyniemi kyseenalaistaa rakennuksen purkamisen oletusarvona ja osoittaa, ettei purkaminen ole ensisijaisesti tekninen tai toiminnallinen välttämättömyys vaan seurausta taloudellisista ja kaavoituksellisista rakenteista, jotka suosivat rakennusoikeuden kasvattamista ja uudisrakentamista. Samalla sivuutetaan olemassa oleviin rakennuksiin jo sitoutuneet ja kerran jalostetut materiaalit, hiili ja kulttuuriset arvot.

Kun Helsingissä on toista miljoonaa neliötä tyhjää toimistotilaa, kaupungin tilakysymykset eivät näyttäydy ensisijaisesti uusien rakennusten tarpeena, vaan kykynä käyttää ja muuntaa jo olemassa olevaa rakennuskantaa ja sitoutumisena hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Myllyniemen työ yhdistää kriittisen ajattelun ja konkreettisen suunnittelun ja osoittaa, että korjaaminen ja käyttötarkoituksenmuutokset ovat arkkitehtuurin ensisijainen muoto.

”Uuden rakentamisen sijaan meidän on opittava käyttämään ja kunnioittamaan sitä, mitä meillä jo on.”

Arkkitehtuuri ei voi enää perustua luonnonvarojen jatkuvaan kuluttamiseen. Ihmisen on tunnistettava paikkansa osana laajempaa kokonaisuutta, materiaalien rajallisuus ja olemassa olevan ympäristön arvo.

Valitsin tämän vuoden Wuorio-palkinnon voittajaksi diplomityön, joka sisältää painavan, ajankohtaisen ja aiheellisen purkamiskritiikin. Työssä nousee esiin huoli 1960–80-lukujen rakennuksista, jotka muodostavat suuren osan koko rakennuskannastamme. Ne ovat peruskorjausiässä ja vailla minkäänlaista lainsäädöllistä turvaa purkamiselta. 

Heikki Myllyniemen työ kyseenalaistaa myös nykyiset ohjeistukset, jotka on laadittu purkamista ja uudisrakentamista vertaileville hiilijalanjälkilaskelmille ja elinkaaritarkastelulle. Väljyydessään ne mahdollistavat tuloksen manipuloinnin, etenkin uudisrakentamisen perustelemiseksi. Olemassa olevan rakennuskannan hyödyntäminen on keskeinen ratkaisu ilmastopäästöjen ja resurssien käytön kannalta, ja uuden rakentamisen sijaan meidän on opittava käyttämään ja kunnioittamaan sitä, mitä meillä jo on.

Myllyniemen työ on hyvin argumentoitu ja erityisen ajankohtainen kaupungeissa, kuten Oulussa, joka voisi ottaa vastuun pohjoisemman Suomen esimerkkikaupunkina ja lopettaa “kertakäyttöisen arkkitehtuurin” eli purkavan uudisrakentamisen. Voisiko Oulun arkkitehtikoulukin opetuksessaan antaa suuremman roolin korjausrakentamiselle?

Geopoliittinen kiinnostus arktisiin alueisiin, vihreään siirtymään liittyvät ristiriidat suhteessa Euroopan ainoaan alkuperäiskansaan, kasvava matkailun ja asuntorakentamisen paine yhä pohjoisemmassa sekä ilmastonmuutoksen voimakkaat vaikutukset yli rajojen ulottuvalla Saamenmaalla tekevät pohjoisen ympäristön erityiskysymyksistä entistä tärkeämpiä. Saamelaiseen maailmankatsomukseen nojaavat periaatteet – materiaalien kunnioitus, resurssien kekseliäs ja eettinen käyttö, käytännöllisyys, tarinallisuus ja kaiken elollisen tasa-arvoisuus ihmisen kanssa – olisivat hyviä perusteluja tarkistaa Euroopan pohjoisimman arkkitehtikoulun katseen suuntaa ja vastuuta suhteessa pohjoiseen.

Eveliina Sarapää on saamelainen arkkitehti, joka vaalii työkseen olemassa olevia rakennuksia korjaamalla ja käyttämällä niitä uudelleen. Tällä hetkellä Sarapää tutkii projekteissaan, mitä on tai voisi olla saamelainen nykyarkkitehtuuri, kuinka se kantaa kulttuurin traditioita mukanaan ajassa, ja millaisia vastauksia alkuperäiskansojen ajattelusta löytyy nykyrakentamiselle, jonka on pakko muuttua. Sarapää on Sarapää Oroza Hartiala -arkkitehtitoimiston (SOHA) perustaja.

Vuoden 2026 Wuorio-palkinnon voitti Aalto-yliopistosta valmistunut Heikki Myllyniemi diplomityöllään Niin hyvää betonia – Suunnitelma Alppitalon säilyttämiseksi ja Karjalankadun täydennysrakentamiseksi. Lue Myllyniemen kirjoittama työn esittely tästä linkistä.

Lue Tampereen yliopiston palkintofinalisti Olivia Myntin diplomityöstä Luonnonmukainen ja kestävä Viinikanlahden keskuskortteli: Kaupunkiasumista olki- ja puurakentamisella tästä linkistä.

Lue Oulun yliopistosta valmistuneen Outi Lassilan finalistityöstä Kaupungin ja luonnon sekoittuneet korttelit – Monimuotoisuutta edistävä kortteli ja muunlajisten edellytykset rakennetussa ympäristössä tästä linkistä.